Kokemukseni: Mitä kirkko tekee Minä olen -messuilla?

Olen jälleen kerran vakuuttunut siitä, että pitäisi käydä useammin oman mukavuusalueen ulkopuolella. Sain siitä muistutuksen Minä olen -messuilla. Minut oli kutsuttu kahden kirjailijan rinnalle johdattelemaan keskustelua hillittömästä henkisyydestä. Tällä kertaa tapahtumapaikkana oli, ajan hengessä, verkko.

Hillittömän jännittävä tilanne. Mietin, olenko tarpeeksi henkinen ihminen tähän tehtävään? Taipuuko kankea kieleni henkisyyden taajuuksille?

Tehtäväni aluksi selvitin, mitä on hillittömyys. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen mukaan sillä on kaksi erilaista tarkoitusta. Hillitön on johdettu kurissa pitämistä, rauhoittamista, hiljentämistä yms. tarkoittavasta verbistä hillitä. Hillitön siis tarkoittaa sellaista, jota ei voi hillitä; hillitsemätöntä, riehakasta, jopa rajua. Puhekielessä hillitön on saanut myönteisemmän sävyn: sillä tarkoitetaan loistavaa, uskomatonta. Mitenhän tämä sopii jäyhän maineessa olevaan luterilaisuuteen?

Keskustelukumppaneistani Olli Seppälä on koonnut luterilaisen kirkon piiristä rukouksia kirjaansa Lepään joogamatolla ja rukoilen. Mukana on esimerkiksi rukous monikulttuurisessa perheessä, rukous eturauhasen puolesta ja ateistin rukous.Yksi Ollin rukousaforismeista kuuluu näin:

Rukous on flow-tila taivaan tuulikaapissa. Sen pidemmälle ei kukaan pääse mielessään.

Olli Seppälän rokousaforismi

Sanna Vaara taas kirjoittaa henkisestä etsinnästään vapaasti omaan elämäänsä perustuvissa kirjoissa. Esikoiskirjassaan Maa kutsuu, hän kertoo, mitä tapahtuu, kun luontosuhteeltaan mielestään luonnoton henkinen kulkija päättää muuttua kerrasta valaistuneeksi eränkävijäksi. Hänen toisen kirjansa Modernien munkkien matkassa – Hillitön henkinen elämäni alaotsikosta löytyy keskustelumme otsikko.

Nämä kirjat haastavat perinteisiä käsityksiä. Opin molemmilta keskustelukumppaneiltani paljon. Seppälän kirjassa luterilaiset rukoukset saavat ennakkoluuloja monimuotoisemman ilmiasun. Vaaran tavassa kirjoittaa on puolestaan itselleen lämpimästi nauramisen herkullinen pohjavire. Arkinen ja pyhä, huumori ja hartaus, oma henkisyys ja yhteinen hengellisyys eivät ole toisiaan poissulkevia. Kyky nauraa itselleen ei suinkaan estä pyhyyden kohtaamista, päinvastoin. Ollin ja Sannan kirja todistavat siitä, että tapaamme puhua hengellisyydestä ja henkisyydestä kaipaa ajoittain tuuletusta ja raikkaita näkökulmia.

Mitä opin? Luterilaisuuden kirkkain väri ei ole vaalean harmaa eikä henkisen etsinnän perussävy totisen vakava. Kuuntelemalla oppii, ja pitämällä turhat ennakkoluulot kurissa, saattaa löytää tuttuja juttuja uudella nimellä.

Jan Ahonen

Kirjoittaja on Kirkko Helsingissä verkkotuottaja ja pappi.

Kirkko Helsingissä, Tuomasmessu-yhteisö ja Hiljaisuuden ystävät ry olivat mukana Minä olen -messuilla näytteilleasettajana useilla luennolla ja työpajoilla.

Tämä kirjoitus on ensijulkaistu Kirkko Helsingissä Pieni ja rento ote -blogissa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s