Some on piispoille lahja ja vaarojen karikko

Photo by Plann on Pexels.com

Kirkon sähköpostitileille kilahti hiljattain sähköpaimenkirje. Piispat olivat laatineet ohjeet kirkon työntekijöille sosiaalisessa mediassa. Etukäteen ei ollut tiedossa, että he tällaista ohjetta työstävät. Tiettävästi valmistelu tapahtui pitkälti piispojen omassa keskuudessa.

Helsingin seurakuntien verkkotuottajana ja pappien somekouluttajana kirkossa olen kannustaen seurannut jo pitkään seurakuntien ja samalla myös piispojen esiinmarssia someen. Pessimisti voisi kutsua prosessia erämaavaellukseksi, mutta etappejakin on saavutettu. On syytä sanoa, että tänä päivänä kirkko on laadullisesti arvioiden läsnä sosiaalisessa mediassa – paikoin enemmän, paikoin vähemmän. 

Ennen kuin esitän ainuttakaan kritiikin sanaa piispojen kolmesivuisesta ohjeesta, on nostettava esiin sen keskeisin viesti. Piispojen mukaan sosiaalinen media ja muu verkossa tapahtuva vuorovaikutus on nähtävä “suurena lahjana kirkon työssä”. Tätä parempaa tunnustusta tai lähtökohtaa kirkon sometyö ei voisi piispalliselta tasolta saada. Nyt työllä on myös piispojen siunaus huolimatta siitä, että episkopaalisen ohjeen laaja loppuosa tuntuu näkevän somen lähinnä vaarojen karikkona.  

Sometyö on noussut kirkossa alhaalta (von unten) ruohonjuuritasolta. Se on ollut paljolti työyhteisöstä nousseiden vapaaehtoisen toiminnan varassa. Käytänteet ovat muodostuneet seurakunnittain vähitellen. 

Kirkon sometoiminnan voi nähdä kuuluvan piispojen kaitsentaan tai ainakin asiana, johon heillä voi olla sanottavaa. Moni on kuitenkin kysynyt, miksi juuri nyt? Piispa Teemu Laajasalo on kertonut, että ohjeita on laadittu useamman vuoden ajan. Näin muodoin kyseessä ei ole esimerkiksi reaktio tapaus Kai Sadinmaahan. Sananvapauden rajoja vedetään juuri nyt yhteiskunnassamme myös kansanedustaja Päivi Räsäsen (kd.) sanomisiin. En usko piispojen ohjeilla olevan mitään tekemistä tämän tapauksen kanssa. Ylipäänsä kirkossa olisi tärkeä päästä reaktiivisesta viestinnästä proaktiivisuuteen. 

Ohjeiden laatimisen voi hyvin nähdä myös merkiksi siitä, että koronan jälkeinen uusi normaali on pysyvästi kirkossakin yhä “somempi”. 

Piispojen paperin viestinnällinen näkemys on häilyvä. Toisaalta ollaan vahvan lähettäjäkeskeisiä ja tässä mielessä vanhanaikaisia. Muun muassa näin piispat ilmaisevat itseään: Kirkon tehtävä on kertoa ilosanomaa, sosiaalisen median kautta kirkko voi tulla lähemmäksi, kehittyvät viestinnän keinot antavat uudenlaisia mahdollisuuksia kertoa ja keskustella. 

Onneksi piispojen paperissa esiin nousee myös vuorovaikutus ja tätä kautta viestinnän monisuuntaisuus. 

Vastaanottajan päässä työntekijän katsotaan esimerkiksi voivan korjatahänen yksipuolisia käsityksiään tai virheellisiin ennakkoluuloihin perustuvia mielikuviaan. Tähän voisi huomauttaa ehkä nenäkkäästi, ettei käsityksiä korjata kuin polkupyörää. 

Itse jäin miettimään, että tällainen ristiriitainen viestintänäkemys saattaa jossain määrin myös sopia kirkkoon. Tämän ristiriidan keskellä elämme. Toisaalta kirkon olemukseen kuuluu myös, vaikka sanoittakin, julistuksellinen elementti ja toisaalta kirkolle kaikki kaikessa on vahva kohtaamisen ja vuorovaikutuksen dynamiikka. Kumpaakaan ei pidä paeta ja kummatkin on hyvä tiedostaa. Sitä, kuinka tiedostettu piispojen hiukan fokusoitumattomalta vaikuttava näkemys on, on vaikea arvioida. 

Piispojen mukaan ”kirkon työntekijän tulee käyttää sananvapauttaan oikein ja vastuullisesti aina ja kaikkialla, myös sosiaalisessa mediassa. Sananvapauden oikeaa käyttöä ohjaa kristinuskon oma etiikka.” Joku saattaa kiinnittää huomiota siihen, että luterilaisessa kirkossa on myös opetettu, ettei kirkolla ole varsinaisesti mitään omaa etiikkaa. Nyt piispat sellaiseen kuitenkin viittaavat. Tekemättä tikusta asiaa, kyseessä on mielenkiintoinen yksityiskohta.  

Piispojen kirje antaa varsin paljon sijaa sille, miten sananvapautta käytetään oikein. Tämän vaarojen karikon luotaamiseen he käyttävät kolmesta sivusta kaksi. Pitkällä matkalla käsitys sosiaalisesta mediasta lahjana tuntuu miltei katoavan horisonttiin. Paperi jättää loppupuolella hämmentävän mutta samalla toki jossain määrin realistisen – etten sanoisi inhorealistisenkin – kuvan somesta. Toisaalta joku voi huomauttaa, ettei some-etikettiä ja hyvää käytöstä voi liikaa korostaa. 

Kirje luo osin myös holhoavaa vaikutelmaa. Lähtökohtana ei tunnu olevan se, että työntekijät kyllä osaavat keskustella asiallisesti. SWOT-analyysilla tarkastellen uhat nousevat keskeisempään rooliin kuin mahdollisuudet. 

Piispat eivät kirjeessään myöskään erottele, keitä kaikkia kirkon työntekijöitä se koskee. Ilmeisesti kaikkia. Yhtä lailla olisi toivonut myös pohdintaa siitä, voiko kirkon työntekijällä olla yksityistä sometiliä, joka ei olisi ikään kuin täysin kirkon virkaan tai toimeen sidottu. Nyt mitään erottelua ei tehdä eli vapaa-aikaa kirje ei vastaanottajalleen suo. 

Piispat ottavat selkeästi kantaa työnantajan vastuuseen some-työstä, mitä ei voi liikaa alleviivata. Seuraavaan piispojen viestiin on syytä tarkoin perehtyä seurakunnassa: “Hyvä työnantaja tarjoaa työntekijöille sosiaalisen median käyttöön tarvittavat välineet, työajan, koulutuksen ja valtuutuksen. Yhtä tärkeää on, että työntekijät ja työnantajien edustajat ovat perillä yhteisistä periaatteista, oikeuksista ja velvollisuuksista.” 

”Jos johtavassa asemassa olevat eivät tunne työtä, eivätkä toimintaympäristöä riittävästi, he eivät myöskään osaa tukea ja resursoida työtä työntekijää tukevalla tavalla.” Näin kirjoitimme aikoinaan jo Somempi seurakunta -kirjassa (Kirjapaja, 2016) yhdessä Ville  Kormilaisen ja Johannes Ijäksen kanssa. Samaisen kirjan pohjatutkimukseksi tehdyssä kyselyssä seurakuntien somevastaaville valiteltiin sometyön ajankäytön vaikeaa mitattavuutta. 

Piispojen oma somen käyttö on yhä pitkälti sidoksissa Facebookiin ja Twitteriin. Varmaankaan kirje ei tämän vuoksi heijasta nykyistä sosiaalisen median moninaisuutta. Se ei esimerkiksi noteeraa kuvien, videoiden tai meemien maailmaa millään tavalla. Periluterilaiseen tapaan piispat ovat voimakkaasti sanassa kiinni. 

Piispat eivät myöskään huomaa lähestyä viestintää verkossa ennakkoluuloista, peloista tai ylipäänsä tunteista käsin. Sielunhoidollinen ulottuvuus puuttuu. Tarvittaisiinko somessa työskenteleville myös työnohjausta, keskusteluapua tai erityistä tukea? Miten taataan, ettei jää yksin? 

Internet nousi jo vuonna 2011 suomalaisten tärkeimmäksi mediaksi. Tätä ei ole aina voinut kirkon viestinnässä havaita. Viimein on herätty.  

Jan Ahonen, pastori, verkkotuottaja

Tämä kirjoitus julkaistiin Kotimaa-lehden printtiversiossa 7.10. lyhennettynä mielipiteissä ja kokonaisuudessaan verkkosivuillaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s