Kärsimystä kerrakseen

Tiistaini alkoi tutustumisella FELM Centerin tiloissa kokoontuvaan raamattupiiriin. Ryhmä koostui eläkeikään ehtineistä suomalaistaustaisista naisista, eräs heistä oli tosin saanut juutalaistaustaisen puolisonsa mukaan. Aivan aluksi käytiin esittäytymiskierros ja sen jälkeen laulettiin viidennen herätysliikkeen laulukirjasta Viiskielinen muutama hengellinen laulu. Sain eräältä osallistujalta spontaanin palautteen, että on hienoa että laulan, vaikken omaa ilmiselväsi ääntä saatikka nuottikorvaa Luoja ei ole minulle suonut. Rukoillin pyynnöstä spontaanisti, taito jota en ole päässyt juurikaan harjoittamaan vaihdettuani helluntailaisuudesta takaisin luterilaiseksi.

Raamattupiirissä käsittelyssä oli Jesajan kirjan luvun 17. profetia jossa Syyria ja Israel saavat tuta Jumalan rangaistuksen. Selitysteoksena ryhmässä luettiin radiopastori Jukka Norvannon kirjaa. Norvanto on opettanut radiossa koko Raamatun lähes jae jakeelta Medialähetys Sanansaattajien tuottamassa Raamattu kannesta kanteen -ohjelmassa. Nämä ohjelmat tulivat minulle tutuiksi työskennellessäni Radio Deissä vuosituhannen alussa. Olen juontanut kyseisen ohjelman varmaan satoja kertoja sisään ja ulos.

Voi paljojen kansojen pauhua —
ne pauhaavat, niinkuin meri pauhaa,
ja kansakuntien kohinaa —
ne kohisevat, niinkuin valtavat vedet kohisevat!

Jesaja 17:12

Naapurimaa Syyrian hiljattaiset sotaiset tapahtumat tulivat tekstin merkitystä pohdittaessa esille nopeasti. Samoin huomio, että vastaavat tapahtumat ovat ennenkin heijastuneet Israelin tilanteeseen. Monipuolisen keskustelun lomassa joku esitti kohtalokkaalta tuntuisen kysymyksen, että miten pastori Ahonen selittää tämän vanhatestamentillisen ennustuksen merkityksen nykyaikaan. Takeltelin ääneen Juhani Rekolan ajatuksia siitä, että tämä maailma on vain maailma, kärsimyksen teoreettista selvittämistä oleellisempaa on se, että ohitammeko lähimmäisen hädän. Selvästi Raamattunsa tuntevan ryhmän keskellä tunsin itseni hetken noviisiksi. Jossain takaraivossani soi Pekka Ruuskan renkutukseen asti radiossa soineen laulun Rafaelin enkeli säe. ”Mikä minä olen sille vastaamaan, multa (Vanhan testamentin) luvut jäi kesken aikanaan.”

Pian raamattupiirin jälkeen suuntasin jo toista kertaa tämän matkan aikana Vad Vashemiin. Juutalaisten kansantuhoa toisen maailmansodan aikana dokumentoivasta museosta jäi ensimmäisellä kerralla näkemättä lehtimajajuhlan vuoksi juuri hetki ennen saapumistamme sulkeutunut sisätiloissa oleva näyttely. Kierros ei koskaan ole helppo, mutta toimii takuuvarmana rokotuksena taas valitettavasti päätään nostavaa antisemitismiä vastaan. Näyttelyä ei voi selittää, se pitää kokea. Nyt tutustuin erityisesti holokaustin aikaisten valokuvien näyttelyyn.

Tein yhteensä kolme yritystä päästä Steven Spielbergin elokuvasta tutun Oskar Schindlerin haudalle. Ensimmäisellä kerralla opin, ettei hän lepääkkään Öljymäellä. Toisella kerralla ymmärsin, että sapatti muuttaa aikatauluja ja sapatin aikataulut ovat puolestaan muuttuvia. Onneksi hauta sijaitsi kohtuullisen lähellä majapaikkaani. Kun lopulta pääsin perille asti oli pyhäinpäivä, lieneekö johdatusta vai luterilainen sattuma? Minulla meni hetki etsiessä oikeaa paikkaaa, mutta lopulta löysin kohteeseen. Se oli hiukan erilainen kuin elokuvasta muistin.

Israelissa on vierailjan tapana laittaa haudalle pieni kivi. Tapa juontaa israelilaisten erämaavaelluksen ajoilta, jolloin haudat peitettiin kivillä. Nykyisin myös kukat ovat yleistyneet Pyhän maan haudoilla. Kaksi tuttuani FELM centeriltä oli vieraillut haudalla muutama tuntia ennen minua. Koska olimme edellisenä päivä yhdessä seisseet kiinni olevan hautausmaan portin takana, he laittoivat ystävällisesti minunkin puolestani kiven. He kertoivat tästä lähettämällä valokuvan kännykkääni. Koska oli turha asetelle lisää kiviä saksalaisen liikemiehen haudalle, etsin sivummalta haudan jolle kukaan ei ollut vielä laskenut kiveä, hiljennyin, rukoilin ja laskin kiven haudan kannelle. Pyhäinpäivän perinteinen hautausmaakäynti sujui vieraalla maalla kaukana, kivisen kummun luona tällä kertaa näin.

Schindler kuului pelastustyönsä vuoksi harvinaiselle listalle. Vanhurskaat kansakuntien joukossa on alkujaan teologinen käsite, jolla juutalaisuudessa viitataan juutalaisten lakien mukaan oikeudenmukaisesti ja jumalaapelkääväisesti eläviin ei-juutalaisiin. Oskar ei tiettävästi elänyt pyhimyksen elämää, mutta hän pelasti silti noin 1200 juutalaista varmalta kuolemalta. Hänen kerrotaan olleen uhkapeluri, hän hukkasi koko omaisuutensa. Eräiden asiantuntijoiden vuoksi juuri pelurin luonne sai miehen ryhtymään riskillä juutalaisten auttamiseen. Schindlerin pyyntö oli tulla haudatuksi Jerusalemiin ”lastensa joukkoon”.

Nuoria kotipuolesta käymässä Pyhällä maalla

Espoon tuomiokirkkoseurakunnan nuoret tekivät Israelin matkan vajaa viikko sitten pastori Emriikka Salosen ja nuorisotyönohjaaja Erne Hakalan johdolla. Felm Center oli mukana reissussa yhteistyökumppanina. Monipuolisen matkan antia Felmin näkökulmasta ruotivat Nuorisotyön asiantuntijat Marko ja Kirsi Piittala. Videon tuotti kanssani pastori Iina Matikainen.

Terminaalivaiheessa: Sitä saa mitä tilaa

Olen lähdössä teologin ja papin unelmamatkalle Jerusalemiin. Kestoa reissulle tulee, jos Luoja suo, kuukauden verran. En ole eläissäni ollut näin kauan poissa kotoa, tämä varmaan kertoo jotain minusta. En ole matkailijatyyppiä vaikka olenkin syntynyt ulkomailla Göteborgissa.

Tätä kirjoittaessani istun lähtöterminaalissa hyvissä ajoin, miettien miten tähän on tultu. Lapsille kuukauden hyvästien jättäminen tuntui yllättävän kovalta paikalta. Edellinen yö kieli jännityksestä ja vierähti merkittävältä osalta unen päätä hakiessa. Keskiviikkona Järvenpäässä viestinnän pastoraalien somekoulutus meni minulta kouluttajana tekniikan kanssa painiessa kun Jerusalem oli jo ajatuksissa. Lupasin hövelisti viedä Itkumuurin koloon siunaus- varjeluspyynnön kokon ryhmän puolesta. Jalkaan kotoa lähtiessä jäivät suunnitelmien perusteella väärät kengät, se on toistaiseksi ainoa matkani vastoinkäyminen.

Saavun Tel Avivin lentokentälle puolen yön jälkeen, siellä minua ollaan vastassa. Nähtäväksi jää, että onko osani selittää rajaviranomaisille matkani luonnetta ja odotella useampikin tunti, vai saanko kävellä lähes suoraan laukkuja noutamaan. Minulle vinkattiin papin paidan auttavan nopeampaan ulospääsyyn. Raportoin kuinka minun kävi…

Muutaman tunnin yölevon jälkeen varhain torstaina alkaa ensimmäinen tutustumismatkani. Vakuutin etukäteen kysyttäessä varhaisen lähdön sopivan minulle mainiosti. Sitä saa, mitä tilaa. Ehkä tämä matka on onnellista luterilaista sattumaa tai peräti helluntailaisittain katsottuna johdatusta. Olen kaikesta huolimatta levollisen luottavainen.

Saarnaan yhtä, teen toista?

fullsizerender

Minulla on ollut pappina tapana puhua kastemaljan äärellä pitkälti sama puhe. Muistutan muun muassa siitä, että kasteessa saamme armonaurinkoa vasten näkyvän, taivaallisen vesileiman. Se on merkkinä, että pieni lapsi kuuluu nyt kristittyjen maailmanlaajuiseen suureen kirkkoon. Käytän lyhyessä puheessani myös merkittävän tovin kummien opastamiseen tärkeään rooliinsa. Puhun kristillisen kasvatuksen tukemisesta ja kuinka kummi voi olla lapsen tärkeä aikuinen. En kuitenkaan häpeäkseni toimi niin kuin opetan.

Ainoa kummilapseni on toisen papin tytär. Olen kollegalleni häpeillen valitellut, kuinka passiivisen kummin hän onkaan valitettavasti valinnut tyttärelleen. Hän on suhtautunut asiaan ymmärtäväisesti, mutta asia kalvaa minua. Syy passiivisuuteeni voisi olla toisen lapsen kummin kanssa päättynyt avioliitto. Voisin selitellä myös kiireilläni ja sillä, ettei keski-ikäisellä miehellä ole paljoa yhteistä teinitytön kanssa. Lopulta tiedän, että nämä kaikki ovat tekosyitä.  Vuoden päästä on jo hänen konfirmaationsa aika.

Luterilaisen kastekäsitykseen kuuluu oleellisesti, että jos sen lupauksista on tieten tahtoen tai puolivahingossa etääntynyt, niin uusi alku on aina mahdollinen. Lyhyesti sanottuna, kristinusko on uskoa uusiin alkuihin ja niiden suomiin mahdollisuuksiin. Nyt tartun puhelimeen ja kutsun kummityttäreni vaikkapa Lintsille tutustumaan kummisetäänsä. Koskaan ei ole liian myöhäistä saada uusi alku myös kummiudelle

Tunnustan, että minua vähän jännittää, mutta ehkä häntäkin?

Tämä on pidempi versio Kirkko ja kaupungissa toukokuussa 2018 ilmestyneestä kummikolumnista.

Setämiespapin paluu rippikouluun Vuosaareen

View this post on Instagram

#ripari2015 #aloitustunnelmissa #mahtavafiilis

A post shared by Jonna Peitso (@jonduliini) on

Työni Toivontuottajilla jatkuu edelleen, mutta ainakin tänä vuonna vielä saan rikastaa tuottajan arkea rippikoulupapin tehtävissä. Lauantaina alkoi sesonki tältä osin Vuosaaressa. edellisenä vuotena hyppäsin mukaan liikkuvaan junaan, sillä sain vihkimyksen vasta helluntaina. Seuraavana päivänä olin jo sitten pastori Ahonen Vuosaaren päivärippikoulussa leirikeskus Merihiekassa.

Pääsin nyt siis ensimmäistä kertaa mukaan alusta asti. Samuel-kollegan pyynnöstä olen mukana media- ja luovuusrippikoulussa testaamassa muun muassa mediakasvattajan kykyjäni. Sesongin aloittavasti riparirallista ja Vuosaaren seurakunnan nuorista ja työtoveriesta jäi todella hyvä mieli. Etuoikeus tehdä tätä työtä.

Nuoria evästettiin riparirallin aikana muun muassa rippikoulun yleiseen kulkuun ja sunnuntain koittavan ensimmäisen yhteisen messun saloihin. Olen pärjäillyt kokeneempien rinnalla, mutta opittavaakin riittää, sillä hyvä opetus ei totisesti synny ilman huolellista valmistelua. Heinäkuun lopussa Kivisaaren leirikeskuksessa on sitten tiedossa varsinainen tulikoe.

Sosiaalinen media on osa rippikoulua. Enään ei kännyköitä kerätä nuorilta pois opetuksen ajaksi, päinvastoin. Kuvia, videoita, twiittauksia ja blogikirjoituksia ennen, aikana ja jälkeen leirin on tulossa ripari.fi -palveluun ja tällekin sivulle. Tänään jo hyödynsimme #Ripari2015-tunnuksia ja päivitimme meidän työntekijöiden yllänäkyvät alkutunnelmat Instagrammin kautta Kirkkohallituksen ylläpitämälle sivustolle, hyvin toimi! Sivuston videoistakin oli iloa. Twiittasin myös kuvan aloitustilaisuudesta. Hauska juttu oli, että erään rippikoululaisen äiti bongasi viestini twiitaten lapsensa olevan salissa, pieni maailma?

Altistin myös rippikoululaiset viime kesänä polustani papiksi tehdyn kolmeosaisen Kesähipiällä sarjan avausjaksolle. Ei oma naama koskaan ihanalta ruudulla näytä, mutta nyt tähän alkaa jo tottua…

Körttiläinen mediakasvatus

2015/01/img_2459-0.jpg

Vaikka olen jo setämiesten iässä, pappina olen tuore tapaus. Tätä ennen olen ollut kirkon palveluksessa vuosikymmenen tuottajana muun muassa Jouluradiossa. Yksi ensimmäisistä tehtävistäni pappina oli Herättäjän nuorisotyön järjestämän medialeirin kouluttajana. Tykästyin. Nuoret, nuorisotyö ja sen tekijät ovat kaltaiseni valuvikaisen körtin näkökulmasta parasta A-luokkaa. Näin nuorten silmistä seuraliikkeen valoisan tulevaisuuden. Parasta Aholansaaren hengessä on erilaisuuden hyväksyminen ja kyky nauraa itselleen. Siellä ei siis vallitse ”Jeesus-on-vastaus-mutta-mikä-olikaan-kysymyksesi”-kulttuuri.

Ahis oli mielestäni luonteva paikka puhua mediakasvatuksen teemoista, kuten medialukutaidosta, siitä kuinka hyvä on oppia tunnistamaan median vaikuttamiskeinoja ja tehdä niistä omat kriittiset johtopäätökset. Oletan, että Herättäjän nuorisotyössä on paljon samaa suhteessa vakaumuksiin. Nuorille ei syötetä valmiita ajatusmalleja ulkoa oppimisen toivossa, vaan heitä kannustetaan keskustelemaan, tekemään omia kriittisiä havaintojaan sekä rakentamaan yhä vahvistuvalle pohjalle omaa kristillistä elämänkatsomustaan.

Sivusta seuraajana olen huomannut, että kulunut vuosi on ollut nuorisotyölle ja sen tekijöille koetteleva. Koko liikkeen toiminta kyseenalaistettiin. Nuorisotyö otettiin linjan muuttajien silmätikuksi. Avoimuudesta tehtiin ongelma. Syytökset jäivät kuitenkin hiukan epäselviksi, jotta niihin olisi voinut vastata kasvokkain tai julkisuudessa.

Olin itse paikalla katsomassa kun nuoret jalkautuivat vuosikokoukseen antamaan puoltavan äänensä nykylinjalle. Ei jäänyt epäselväksi mitä ystäväkansa halusi, nykyjohto ja työtapa saivat selvän tuen. Luojan kiitos! Toivottavasti silti jatkossakin on lupa kyseenalaistaa ja epäillä vaikka koko liikkeen olemassaoloa.

Kävin syksyllä 2014 pitämässä osaltani medialeiriä Aholansaaressa Herättäjän nuorisotyön kutsusta. Hyvät kokemukset poikivat tämän kolumnin Yty-lehteen vielä loppuvuodesta.

Saarna Kallion kirkossa 30.10. 2014 (Wähäväkisten juhlaveisuut)

Mies, joka oli ollut sokea, kutsuttiin kuultavaksi. Fariseukset sanoivat hänelle: ”Anna kunnia Jumalalle! Me tiedämme, että se mies on syntinen.” Mies vastasi: ”Onko hän syntinen, sitä en tiedä. Mutta sen tiedän, että minä, joka olin sokea, nyt näen.” He kyselivät: ”Mitä hän sinulle teki? Millä tavoin hän avasi silmäsi?” Mies vastasi: ”Johan minä sen teille sanoin, te vain ette kuunnelleet. Miksi te taas tahdotte sen kuulla? Tekeekö teidänkin mieli hänen opetuslapsikseen?” He vastasivat hänelle pilkallisesti: ”Sinä hänen opetuslapsensa olet, me olemme Mooseksen opetuslapsia. Me tiedämme, että Jumala puhui Moosekselle, mutta mistä tuo mies on peräisin, sitä emme tiedä.”  ”Merkillistä”, mies vastasi, ”että te ette tiedä, mistä hän on – ja kuitenkin hän on antanut minulle näköni. Kaikkihan me tiedämme, että Jumala ei kuuntele syntisiä, mutta sellaista hän kuulee, joka kunnioittaa häntä ja elää hänen tahtonsa mukaisesti. Ikipäivänä ei ole kuultu, että joku olisi avannut sokeana syntyneen silmät. Jos hän ei olisi Jumalan mies, hän ei olisi pystynyt sellaiseen.” Silloin fariseukset sanoivat: ”Sinä olet syntymästäsi syntinen, syntiä täynnä koko mies – ja sinä rupeat opettamaan meitä!” He ajoivat miehen ulos.

 Jeesus sai kuulla, että mies oli ajettu ulos, ja tavatessaan tämän hän kysyi: ”Uskotko Ihmisen Poikaan?”  ”Herra, kuka hän on?” mies kysyi. ”Sano, jotta voisin uskoa.” Jeesus sanoi: ”Sinä olet nähnyt hänet. Hän on tässä ja puhuu kanssasi.” ”Minä uskon, Herra”, mies sanoi ja lankesi maahan hänen eteensä.

Joh. 9: 24–38

Evankeliumissa kuvataan uskon syntymistä. Syntymästään sokea mies kokee konkreettisen muutoksen. Jeesus on tehnyt miehelle jotain ainutkertaista, mutta fariseukset haluavat vesittää tapahtuneen. Perinteen ja lain asiantuntijat haluavat selityksen asialle joka ei yksinkertaisesti sovi heidän järkeensä. Vuoropuhelussa esiin nousevat usko ja epäusko. Mikä on kelvollista Jumalan edessä ja mikä ei? Millaiset teot ovat tarpeen?

Elämme suorituskeskeistä aikaa. Yhä useamman työpanos mitataan ja arvioidaan. Jokaisesta teosta halutaan saada maksimaalinen hyöty. Nykyään kirkonkin palkkajärjestelmä mittaa työn laatua ja palkitsee oletetut parhaat suoritukset. Kiristyvä kansallinen taloustilanne seuloo heikkoja vahvoista lähes kaikilla työelämän sektoreilla.

Harrastuksetkin punnitaan tarkkaan. Kuvaavaa on, että alfaurokset ja -naaraat julkaisevat parhaat suoritukset muiden nähtäväksi sosiaalisessa mediassa. Kuntosaleista on tullut aikakautemme hartaan kilvoittelun ja askeesin ja henkisen harjaantumisen areenoja. Personal trainereiden työssä on gurumaisia piirteitä, he käskevät, neuvovat ja uskollinen lauma suorittaa perässä. Hyvän kunnon on pakko näkyä. Rusketuskaan ei ole pahaksi keskellä syksyä.

Parisuhteesta on tullut suorituslaji. Kumppani pitäisi hurmata ja tyydyttää päivittäin parhaalla mahdollisella tavalla. Lapsia tulisi kasvattaa tehokkaiksi ja  hyödyllisiksi yhteiskunnan jäseniksi, mahdollistaa heille monipuoliset harrastukset, opettaa hyvä käytös ja ohjata yhdessä opettajien kanssa koulumenestykseen.

Tätä taustaa vasten ei ole yllätys, että suorituskeskeinen ja ehtoja asetteleva tulkinta kristinuskostakin kukoistaa. Armosta ei pääse ilmeisesti osalliseksi, ellei vastaa oikein vaikkapa kysymykseen mitä makuuhuoneessasi tapahtuu ja kenen kanssa. Tänäkin kesänä raikui kutsu olympiastadioneille ihmekokoukseen laihtumaan, saamaan hiuksia kaljuun päähän tai vastaanottamaan kultaisia hammaspaikkoja sankarievankelistan tilaisuudessa. Uskalla väittää, että laihtumiset jäivät kuvitelmaksi, hiukset korkeintaan harmaantuivat ja kultaisia hampaiden sijaan seuraus oli hammasten kiristelyä.

Muutenkin kristitylle luodaan utopistista prototyyppiä, joka toimii työssä, harrastuksissa, parisuhteessa ja perheen parissa kiiltokuvamallin mukaan. Uskosta on tullut katteettomia lupauksia, velvoittavia sääntöjä, perinteitä ja kokonaisvaltaista suorittamista.

Kaiken tämä keskellä elää ja toistuu evankeliumin parantuneen miehen kysymys ”Herra, kuka hän on?”. Ehkä sanamuoto on hiukan epämuodollisempi, mutta nykyäänkin kyse on lopulta samasta asiasta. Jokainen meistä kaipaa omalla tavallaan, vapahtajaa, sovittajaa, helpotusta vaatimusten keskelle. Mahdollisuudelle kelvata, tulla hyväksytyksi ehdoitta on suuri kysyntä. Kun apua ei löydy tai tarjolla on väärä apua moni uupuu, katkeroituu, eristäytyy ja masentuu. Yksi meiltä puuttuu ja sen mukana kaikki.

Pappina törmään usein tilanteeseen jossa joku kertoo tajuavansa evankeliumit aina Golgatalle asti, mutta ylösnousemuksen hän ei voi uskoa. Jotkut näistä kyselijöistä tuntuvat suorastaan toivovan, että pappi saisi hänet uskomaan. Se on paljon pyydetty pastorilta. Se on itse asiassa liikaa pyydetty keneltä tahansa kristityltä. Näissä tilanteissa pyrin selittämään, ettei usko ole teko, tietyn tietomäärän omaksumista tai edes ratkaiseva kokemus.

Tällaisessa tilanteessa ei auta mestarointi. Evankeliumin fariseusten toimintaa ja sanoja on helppo arvostella, kunnes tunnistaa, että toimin itse usein vastaavalla tavalla. Muutosvastarinta on ihmisen peruslähtökohta.

Yksi meiltä puuttuu ja sen mukana kaikki.

Mikä siis neuvoksi? Nykykörttiläistä puheenpartta, tapaa puhua kristinuskon keskeisistä asioista on syytetty siitä, että laki ja evankeliumi –kaksikosta unohdetaan laki. Jumalan sana lakina merkitsee sääntöjä, ohjeita, kieltoja, käskyjä, syyllisyyttä ja tuomiota. Jumalan sana evankeliumina tarkoittaa syntien anteeksiantamista, lahjavanhurskautta, vapautta syyllisyydestä, perimmältään siis Kristusta itseään.

Väitän, että uhattuna ei ole suinkaan laki, vaan evankeliumi. Laki tahrii evankeliumia. Jaakko Eleniuksen kirjasta Vakavin kasvoin, Iloisin mielin löytämieni sanoin, kristityn rima on alhaalla, mutta sitä voidaan laskea entisestään. Körttiläisyydessä on ollut tapana puhua alhaalla liikkuvasta evankeliumista. Mielestäni avainajatus on: ”Älä anna minkään tai kenenkään tulla sinun ja armollisen Jumalan väliin.” Lähesty Jumalaa vaikka viheliäisenä, raadollisena. Ole sellainen kun olet. Tajua luopua kaikista omavoimaisista pyrkimyksistä.

Evankeliumin ytimessä on ajatus meidän syntisten myötätunnosta toisiamme kohtaan. Ja se puolestaan perustuu ajatukselle, ettemme parhaan taitomme ja Pyhän Hengen avustuksella anna minkään tulla itsemme tai lähimmäisemme ja armollisen Jumalan väliin. Todellinen kristityn vapaus on sitä, ettei meille lahjoitettu usko saisi perustua omien tekojen, perinnäissääntöjen ja toisten mielipiteiden varaan. Todellinen kristityn vapaus on siitä haasteellista, että se elää vain muutoksessa.

Ei ole helppoa tuntea tilansa. Varsinkin suorituksia korostavassa nyky-yhteiskunnassa ei ole helppoa tunnustaa sokeuttaan. Epäileminen ja vajaavaisuus ovat osamme. Saatamme asettaa itsellemme tai lähimmäiselle helposti esteitä armollisen Jumalan eteen. Lain tahrima evankeliumi ei tuo täyttä vapautta. Siksi alhaalla liikkuva ehdoton evankeliumi on kultaa kalliimpi.

Rakkauden kaksoiskäskyä mukaillen: Ole armollinen itsellesi, jotta voit olla armollinen lähimmäisellesi. Älä kiellä epäilyä, mutta älä myöskään jää sen orjaksi. Evankeliumin tähden ole sellainen kun olet, loput on yksin Jumalan työtä.

Kovin yksinkertaista, mutta samalla kovin vaikeaa.