Olen Jan, olen fariseus

Iltahartaus, Yle Radio 1 (7/2014)

Silloin kirjanoppineet ja fariseukset toivat hänen luoksensa aviorikoksesta kiinniotetun naisen, asettivat hänet keskelle ja sanoivat Jeesukselle: ”Opettaja, tämä nainen on tavattu itse teosta, aviorikosta tekemästä. Ja Mooses on laissa antanut meille käskyn, että tuommoiset on kivitettävä. Mitäs sinä sanot?”. Mutta sen he sanoivat kiusaten häntä, päästäkseen häntä syyttämään. Silloin Jeesus kumartui alas ja kirjoitti sormellaan maahan. Mutta kun he yhä edelleen kysyivät häneltä, ojensi hän itsensä ja sanoi heille: ”Joka teistä on synnitön, se heittäköön häntä ensimmäisenä kivellä”. Joh 8: 3-7

Minä olen Jan. Olen toipuva fariseus.

Minä olisin todennäköisesti ollut yksi fariseuksista, jotka raahasivat syntiä tehneen naisen Jeesuksen luo. Luultavasti evankeliumin fariseuksena olisin halunnut, että kompakysymyksemme avulla olisimme saaneet Nasaretin miehen huonoon maineeseen ja opilliseen hiirenloukkuun.

Ikääntyessäni olen huomannut, että minusta vanha ja säilyttävä toiminta on parempaa kuin uusi ja tulkitseva. Fariseus minussa väittää, että Jeesus on epäilyttävä, sillä hän ei toimi perinnäissääntöjen mukaan. Ennen oli toisin. Nuorempana Raamattua lukiessani ja Jeesus-elokuvia katsellessani fariseukset näyttäytyivät mustavalkoisten silmälasien läpi ainoastaan pahantahtoisina ja nasaretilaista alusta alkaen vihanneina pahan kätyreinä. Tämä selittyy osin sillä, että Uuden testamentin kirjoittajien retoriikassa ei fariseuksia juurikaan yritetä ymmärtää. He ovat kuin entisvanhojen lännen elokuvien ajamattomin parroin, alati hikoilevat ja mustastetsoniset pahikset. Liiankin ilmiselviä pahiksia. Raamatun käsikirjoituksen koodi on selvä, jos fariseukset ovat mukana kertomuksessa, voit olla varma, että avarasydäminen ja retorisesti ylivertainen Jeesus päihittää heidät hetkessä.

Fariseukset näyttäytyvät pahantahtoisina ja pikkumaisina besserwissereinä. Kuka haluaisi olla yksi heistä, edes tulla verratuksi heihin tai puolustaa heidän toimintaansa? Jeesus-elokuvista minulle rakkaimmassa Pasolinin Matteuksen evankeliumissa lainoppineet ja fariseukset saavat erityisen kylmää kyytiä. Kommunistitaustaisen ohjaajan tulkinnasta paistaa läpi, että hän samaistaa kieltämättä yhteiskunnallisesti väkevässä tulkinnassa Jeesuksen vastustajat ihmisiin, joita voitaisiin kutsua, vaikka vanhalla poliittisella termillä riistäjiksi ja kapitalisteiksi. Valkokankaalle on loihdittu kopeiden, ylenkatseisten ja vain omasta hyvästään kiinnostuneiden  miesten joukko.

Vaikka fariseusten puolustusasianajajan rooli ei ole kiitollinen, haluan yrittää ymmärtää, koska minulla on oma lehmä ojassa. Mitä enemmän ikäännyn, sitä enemmän löydän itsestäni fariseuksen piirteitä. Huomaan, että uuteen totuttautuminen käy vuosi vuodelta vaikeammaksi, eristäydyn helpommin saman henkisten seuraan, nykyisissäkin ihmissuhteissa on tarpeeksi ylläpitämistä ja haasteita. Yhä useammin huomaan minussa viriävän toiveen, etteivät yhteiskunta ja kirkko muuttuisi niin nopeasti. En jaksaisi opetella uusia perusteluita ja tulkintoja siitä miten maailma makaa. Sen minkä teini-ikäisenä selitin vesitiiviisti Raamatun ja järkeilyn perusteella, huomaan olevan eletyn elämän perusteella moniselitteisempää. Ehkäpä kuluneet vuodet ovat kuluttaneet optimismiani.

Raja hyvän ja pahan välillä ei käy niinkään ihmisten ryhmien, eikä edes yksittäisten ihmisten välillä, vaan itsekunkin sydämessä. Olemme kaikki syntisiä, siis samassa sopassa. Synti on edelleen syntiä, toisin sanoen erkanemista Jumalasta ja hänen tahdostaan, mutta tehdyt ja toivottavasti tunnustetut virheet johtavat syntisten solidaarisuuteen eli myötätuntoon kärsivää lähimmästä kohtaan.

Puheet saisivat monta kertaa jäädä pienempään rooliin, suu voisi mennä suppuun. Tekoja tarvittaisi varmasti enemmän, mutta toistaiseksi paras löytämäni metodi on kuitenkin kuunteleminen ja hiljainen rukous. Fariseuksen kaltaisuus ei ole kristillisen kilvoittelu määränpää tai tavoiteasema, mutta rehellisyyden nimissä on otettava hattu pois päästä ja myönnettävä, että fariseuksen tila on usein lähtökohtani, halusin tai en.

Pyhä kolmiyhteinen Jumala,

Kiitän sinua, että olet osoitat tilani. Olen edessäsi sellainen kuin rosvot, huijarit ja muut paheksutut synnintekijät.

Annan minulle syntisten solidaarisuutta, myötätuntoa kanssaihmisille, romuta luokittelukoneeni, salli minun maistaa omaa lääkettäni tarvittaessa, jotta yleenkatseeni karsiutuisi pois.

Anna rohkeutta muutokseen ja tahtoa uudistaa ajatteluani vaikka se tarkoittaisi uimista vastavirtaan, mätiä tomaatteja ja vähemmän tykkäyksiä sosiaalisessa mediassa.

Aamen​

Advertisement

JumalAuta!

Iltahartaus, Yle Radio 1 (29.1. 2014)

”Varpusia saa kolikolla kaksi, mutta yksikään niistä ei putoa maahan, ellei teidän Isänne sitä salli”  Matt. 10:29

JumalAuta!

Kumman kuulit, kirouksen vai avunpyynnön?

On turha teeskennellä hurskasta. Minun täytyy myöntää, että kovan paikan tullen molemmat vaihtoehdot pyörivät kielen päällä.

Yt-neuvotteluja, irtisanomisia, konkursseja ja muuta inhimillistä hätää. Aikamme talousuutiset ovat usein koruttomia ja samasta puusta veistettyjä. Jos joku erehtyi luulemaan, että vain laiskat ja epäpätevät irtisanotaan, niin kylmä totuus on, että mitään ratkaisevaa logiikkaa ei usein ole. Edes koulutus ei tässä tilanteessa suojaa, vaan alansa parhaita osaajiakin on päätynyt kilometritehtaalle.

Viikko sitten kolmen eri kirkkokunnan piispat ja valtionvarainministeri pohtivat Helsingin yliopiston juhlasalissa, mitä annettava kirkoilla on sellaisissa kysymyksissä kuin verojenkiertäminen, eriarvoisuuden lisääntyminen ja ilmastonmuutos. Ministeri aloitti järjestämänsä tilaisuuden toteamalla, että hänestä talousjärjestelmämme on rikki. Osasyiksi tähän hän katsoi itsekkyyden kasvun ja yhteisöllisyyden rapautumisen.

Jos talousjärjestelmämme ei ole kunnossa edes vastuullisen ministerin mukaan, minusta katse pitäisi kiinnittää järjestelmän sijaan sen luoneisiin ja sitä ylläpitäviin ihmisiin. Jotain on mennyt rikki meissä suomalaisissa. Tosin ongelma on maatamme suurempi, vaikka me tekisimme parhaamme, se ei globaalissa taloudessa riitä.

Arkkipiispa Kari Mäkinen sanoitti ongelmaa tilaisuudessa, lausumalla ettei ahneus saa olla taloutemme käyttövoima. Oman edun tavoittelulla turboahdetussa yhteiskunnassa yhteiseksi hyväksi tarkoitetusta, esimerkiksi ystävyyssuhteista tulee Mäkisen mukaan itsetarkoituksen sijaan valta- ja voimapelin pelinappuloita.

Arkkipiispan kysyttyä asiaa ministerikin myönsi, että hänenkin kaltaisensa eturivin päätöksentekijä tuntee talouden suurien kysymyksien edessä usein neuvottomuutta ja avuttomuutta. Haasteet ovat kuulemma sellaista luokkaa nykyään, ettei niihin löydy ratkaisua oppikirjoista.

Miten sitten tätä kaikkea voisi yrittää selittää? Millainen vastaus on menestysteologilla joka menee lohduttamaan Salossa perhettä josta molemmat vanhemmat on irtisanottu kännykkäjätin kyykistyttyä. Kuinka selitysvoimainen on heidän tilanteessaan menestysteologinen ajatus, että hyvälle kristitylle hyvä Jumala jakaa maallista hyvää jo ajanrajan tällä puolen ja vastoinkäymiset ovat lähinnä todiste synnistä ja heikosta uskosta. Minusta se olisi armoton selitys.

Minua kiinnostaa kuka voi lausua työttömäksi jääneelle paperimiehelle Kouvolassa, että Jumala kurittaa niitä joita hän rakastaa ja kärsimällä saa kirkkaamman kruunun kerran perillä iäisyydessä. Kärsimys on tämän ajattelutavan mukaan osa Jumalan ihmistä jalostavaa suunnitelmaa. Näin toimiva Jumala olisi mielestäni suoraan sanoen sadistinen.

Palataanpa alkuun ja ajatukseen putoavista varpusista. Minua viisaammat teologit ovat selittäneet ajatusta näin. Suomalainen käännös ei ehkä aivan tavoita jakeen ideaa. Muutaman muun käännöksen valossa voi perustellusti ajatella, ettei yksikään varpunen putoa taivaalta ilman Jumalaa, että hän näkee ja kokee. Jumala on siis kärsivän rinnalla, hän tuntee epätoivon ja jakaa sen kokemusperäisesti.

Nyt ei ole Jumalaa, joka päättää, kuka putoaa, ja kuka ei. Jumala on mukana putoamisen epätoivossa, ahdistuksessa ja pelossa. Jumala on läsnä, kun tunnen itseni hylätyksi ja läsnä silloin, kun vihaan häntä; vielä silloinkin. kun olen liian väsynyt edes itkemään tai vihaamaan.

Putoavalle Jumala ei näyttäydy vahvuutensa kautta, vaan nimenomaan heikkoutensa kanssa. Tämä on sitä kärsimystä joka sai muotonsa Jeesuksen huutaessa ristillä: Jumalani, Jumalani miksi minut hylkäsit.

Se ettei kärsimyksellä ole yksiselitteistä jumalaista selitystä ei oikeuta passiivisuuteen. Meidät on kutsuttu taistelemaan hätää ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Kärsimys kohtaa sekä pyhiä että pahoja, eikä sillä ole usein mitään viestiä. Mutta sillä on merkitystä kuka jaksaa rinnallasi kärsimyksen koetellessa. Sillä on väliä katsotko lähimmäisen hätää periksi antaneena tai välinpitämättömänä vai oletko valmis kuuntelemaan.

Lähimmäisen kärsimys voi vetää hiljaiseksi, niin sen ehkä on tarkoituskin, muttei toimettomaksi.

Jumala auta! Siunaa ja varjele.

Pidä minusta huolta, että oppisin rakastamaan itseäni, niin että voisin nostaa katseeni lähimmäiseen ja tajuta hänen kärsimyksensä. Salli, etten katso lähimmäiseni ohi vältellen. Anna rauhasi tänäänkin.

Muuttuva ja pysyvä Raisio

Loma tarjoaa mahdollisuuden penkoa arkistoja. Kymmenen vuotta sitten teol. yo.  Ahonen oli seurakuntaharjoittelussa lapsuutensa Raisiossa. Kirjoitin ensimmäisen lehdessä julkaistun hartaustekstini.

Raision kirkon kirkkosali. Lähde: Saaristonrengastie.fi

Muuttuva ja pysyvä Raisio

Seurakuntaharjoittelu on antanut minulle mahdollisuuden palata Raisioon ensimmäisen kerran pidemmäksi ajaksi sitten poikavuosieni. Ehdin asua ja käydä koulua täällä kahdeksantoista vuotta. Harjoitteluni myötä olen jo ehtinyt käydä monessa tutussa paikassa, kuten entisellä ylä-asteellani Vaisaaressa, ja nähdä  miten Raisio on kehittynyt. Ymmärrän toki, että kaupungin pitää muuttua ja uudistua, mutta moni tuttu asia ei ole kuten ennen. Tuntuu kuin joku olisi luvatta vaihtanut keskustan, rakentanut sinne uusia taloja ja tietä sinne, missä ennen oli vain kinttupolkuja. Raisiolaisiakin näyttää olevan enemmän.

Kaiken tämän muutoksen keskellä on kuitenkin yksi paikka, josta hohkaa tuttuus ja turvallisuus: vanha kirkko seisoo yhä ylväästi paikallaan. Osallistuin viime sunnuntaina pitkästä aikaa messuun kotikirkkossa ja mieleeni valtasivat vanhat rippikoulu- koulukirkkomuistot. Tässä rakennuksessa olen monen monta ikimuistoista hetkeä. Sydämessäni liityn vuosisataiseen ketjuun niiden raisiolaisten kanssa, jotka ovat juhlistaneet elämänsä taitekohtia juuri tämän katon alla ja täällä kokoontuvan seurakunnan keskuudessa. Kuinka monet kasteet, konfirmaatiot, häät ja hautajaiset Raision kirkon seinät ovatkaan todistaneet? On turvallista tietää, että myös tulevat raisiolaiset sukupolvet tulevat tänne juhlistamaan elämänsä kohokohtia. Kirkossa kohtaavat menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus.

Toki kirkkoakin pitää uudistaa ja peruskorjata. Mutta usein näiden korjausten myötä saadaan esille asioita, jotka todistavat vahvasti kirkon pysyvyydestä verrattuna ihmiselämän katoavaisuuteen. Viime kerralla kun kirkkoa peruskorjattiin, asetettiin esille muutamaa vuosikymmentä aiemmin löydetyt hautakivet, eräiden arvioiden mukaan Suomen vanhimmat.

Raisio kasvaa ja kehittyy. Muuttavassa kaupungissa on, Luojan kiitos, jotain pysyvyyttä edustavaa: kirkko keskellä kaupunkia ja seurakunta sen sylissä.

Kaupunkiuutiset 19.5. 2004

Jumala siunatkoon meitä aaseja!

Iltahartaus, Yle Radio 1 (9/2014)

Minä olen aasi. Tai ainakin pyrin niiden kaltaiseksi. Tyhmäksi vikuroitsijaksi mustamaalattu ratsu esiintyy keskeisessä roolissa useamman kerran Ison kirjan lehdillä. Se on minusta Raamatun puhuttelevin eläin.

Tunnetuimassa aasikertomuksessa Jeesus ratsastaa Jerusalemiin vastoin kuninkaallisia odotuksia aasilla suuren suosion ja huomion saattelemana. Nasaretilaisen pääsiäisen kulkuvälineen valinta vertautuu lähinnä siihen, että presidentti saapuisi huippukokoukseen mustan limusiinin sijaan punaisella Ladalla. Tämä on siis yllättävä vaatimattomuuden ja nöyryyden osoitus mieheltä joka tietää olevansa Jumalan poika.

Pidän erityisesti Vanhan testamentin kertomuksesta profeetta Bileamin aasista. Mies kokee elämänsä yllätyksen, hänen ratsunsa alkaa puhua kun omistaja on matkalla tekemään typeryyksiä. Bileamin aasi on tavallaan kuin Keisarin uudet vaatteet – tarinan pieni poika, joka kertoo totuuden, vahvempien, vanhempien ja muka viisaampien lumonnuttua tuijottamaan ja ylläpitämään valhetta rehellisyyden sijaan. Toinen tarina opetus voisi olla, että ihminen, jolla on läheinen yhteys Jumalan kanssa, tekee myös virheitä. Motiivina harhapolulle on, se että palvelija korottaa itsensä. Oletus on, että Jumala palvelisi häntä eikä hän Jumalaa.

Elokuvahistorian suurimpia aaseja on Robert Bressonin Balthazar. Vaikka ajatus saattaa tuntua filmiä näkemättä oudolta, aasin elämänkaari vertautuu hienovaraisesti Jeesuksen vaiheisiin, eläin näyttäytyy eräänlaisena kärsivänä palvelijana. Monella tasolla puhutteleva elokuva muistuttaa muun muassa luomakunnan kärsimyksestä. Se mikä Jeesus-elokuvissa on usein ilmiselvää hahmottuu Bressonin käsikirjoituksessa ja ohjaustyössä uusia oivalluksia rakentavalla tavalla, vaikka tässäkin filmissä sekä kauneus, että kauheus ovat katsojan silmissä, korvissa ja mielessä. Näkökulma on epätavallinen ja juuri siksi puhutteleva.

Myönnän ajatelleeni, että aasi olisi lähinnä sekundaluokan hevonen. Sen älynlahjat ja fyysiset ominaisuudet eivät yksinkertaisesti riitä. Kuitenkin jos tätä idiootin synonyymiksi asetettua eläintä tarkastelee rakastavin silmin on, voi huomata monia hyviä puoliakin , Sillä on vahva selkä, jolla se usein kantaa toisten taakkoja tai ratsastajaa. Merkillepantava aasin ominaisuus ovat sen suuret korvat. Se lienee hyvä kuuntelija. Lieneekö sattumaa, että aasin selässä kulkee tumma viiva, josta hartioiden kohdalla lähtee tumma poikkiraita, jota kutsutaan aasinristiksi.

Bressonin Balthazar taas virittää ajattelemaan kärsimyksen sokeaa sattumanvaraisuutta, ihmisen vastuuta koko luomakunnan viljelijänä ja varjelijana. Tekomme eivät ole seurauksettomia, vaikka niiden jälkiaalto saattaakin usein hukkua maailman merten suuruuteen.

Bileamin ratsu muistuttaa, että jos viisaat ihmiset vaikenevat on aasien puhuttava, vaikka se onkin epätavallista. Kristityn kutsumus on tunnistaa ja tunnustaa ja parhaan Luojan suoman kykynsä mukaan epäoikeudenmukaisuutta. Ensimmäinen askel on vaikenemisen lopettaminen. Kristitty on myös kutsuttu aasiksi tai hiukan hienovaraisemmin sanottuna palvelijaksi, kantamaan toisten kuormia ja kuuntelemaan toisten murheita. Jos tämä ajatus tuntuu kuormittavalta, niin on hyvä muistaa, että emme ole yksin. Jeesus oli palvelijoiden palvelija, joka kulki risti selässään koko matkan puolestamme. Vaikka meillä on ristimme, sitä kannetaan myös rinnallamme.

Jumala siunatkoon meitä aaseja!