Mitä annettavaa minulla enää on?

Epäröin hetken asettumista ehdolle seurakuntavaaleissa. Olen parilla edellisellä kaudella päässyt varasijoilta lopuksi mukaan päätöksen tekemisen pöytiin. Olisiko minulla jotain erityistä annettavaa Olarin seurakunnan työhön? Muutos kirkossa on kovin hidasta, riittääkö kärsivällisyyteni? Löytyykö tarpeeksi samanhenkisiä kandidaatteja, jotta asiat oikeasti edistyisivät, eivätkä jäisi ainoastaan puheen tasolle?

Ilokseni useat vaikuttajaryhmät päättivät laittaa hynttyyt yhteen ja yhdessä laadittu agendakin tuntui alusta asti riittävän omalta. Kirkko kaikille –listalla on riittävästi vetovoimaisia ja edellisissä vaaleissa valituiksi tulleita hyvässä sekoitussuhteessa tuoreiden kandidaattien kanssa. Ensi kerran tavattuamme aavistukseni varmistui tiedoksi, että meillä on yhtenäinen ja monipuolinen porukka.

Muutama vaaliteesi. Espoon seurakuntien yhteistyötä tulee edistää ja siihen kannustaa vahvasti. Nykyinen seurakuntajako on mielestäni riittävä, mutta tietotaidon ja työntekijöiden liikkuvuutta pitää edistää nykyistä enemmän. Monista toimitiloista on jo luovuttu, mutta tässä suhteessa pitää jatkossakin olla valmis toimintaan. Työntekijöiden jaksamista ja työiloa on pidettävä yllä karsimalla toimintaa ja keskittymällä oleelliseen.

Olarin seurakunta on ollut edelläkävijä kauppakeskustyössä, nyt esimerkiksi Helsingissä ollaan vasta heräämässä vastaavaan. Kirkon pitää mielestäni näkyä katukuvassa ja mediassa jatkossa yhä enemmän.

Olen kirjoittanut yhtenä kolmesta kirjan Somempi seurakunta sosiaalisen median tärkeydestä, ilokseni Olari on johtavia seurakuntia tällä saralla Suomessa. Mielestäni Chapple –toimitilamme on mainio sillanpääasema seurakunnalliselle pop-up-tyyppiselle toiminnalle, jossa jalkaudutaan ihmisten keskelle kuuntelemaan Sanoman kera.

Samaa sukupuolta olevien vihkimistä kirkossa ei ratkaista paikallistasolla, mutta täältä muutoksen on myös alettava. En ole valmis odottamaan vuosikymmeniä, että ihmisoikeudet tässä mielessä toteutuvat myös kirkossa. Haluan olla edistämässä toimintaa, jossa samaa sukupuolta vihkiviä pappeja ei rangaista, mutta ne papit joille, kirkollinen vihkiminen olisi vastoin omaatuntoa, saisivat pidättäytyä vastavuoroisesti. Nyt valittavat luottamushenkilöt ovat aikanaan valitsemassa uudet jäsenet muutoksen avaimia hallitsevaan kirkolliskokoukseen.

Mainokset

Saarnaan yhtä, teen toista?

fullsizerender

Minulla on ollut pappina tapana puhua kastemaljan äärellä pitkälti sama puhe. Muistutan muun muassa siitä, että kasteessa saamme armonaurinkoa vasten näkyvän, taivaallisen vesileiman. Se on merkkinä, että pieni lapsi kuuluu nyt kristittyjen maailmanlaajuiseen suureen kirkkoon. Käytän lyhyessä puheessani myös merkittävän tovin kummien opastamiseen tärkeään rooliinsa. Puhun kristillisen kasvatuksen tukemisesta ja kuinka kummi voi olla lapsen tärkeä aikuinen. En kuitenkaan häpeäkseni toimi niin kuin opetan.

Ainoa kummilapseni on toisen papin tytär. Olen kollegalleni häpeillen valitellut, kuinka passiivisen kummin hän onkaan valitettavasti valinnut tyttärelleen. Hän on suhtautunut asiaan ymmärtäväisesti, mutta asia kalvaa minua. Syy passiivisuuteeni voisi olla toisen lapsen kummin kanssa päättynyt avioliitto. Voisin selitellä myös kiireilläni ja sillä, ettei keski-ikäisellä miehellä ole paljoa yhteistä teinitytön kanssa. Lopulta tiedän, että nämä kaikki ovat tekosyitä.  Vuoden päästä on jo hänen konfirmaationsa aika.

Luterilaisen kastekäsitykseen kuuluu oleellisesti, että jos sen lupauksista on tieten tahtoen tai puolivahingossa etääntynyt, niin uusi alku on aina mahdollinen. Lyhyesti sanottuna, kristinusko on uskoa uusiin alkuihin ja niiden suomiin mahdollisuuksiin. Nyt tartun puhelimeen ja kutsun kummityttäreni vaikkapa Lintsille tutustumaan kummisetäänsä. Koskaan ei ole liian myöhäistä saada uusi alku myös kummiudelle

Tunnustan, että minua vähän jännittää, mutta ehkä häntäkin?

Tämä on pidempi versio Kirkko ja kaupungissa toukokuussa 2018 ilmestyneestä kummikolumnista.

Vesivahinkoja vähentämään!

Aamukaste

“Vesi on Raamatun lehdillä tehokäytössä. Milloin seikkaillaan veden armoilla Genesaretin aalloilla, milloin kellutaan Nooan arkin kannella, milloin viivytään kaivon luona syntisen naisen hahmossa, milloin odotetaan Jordan-virralla vuoroa Johanneksen kasteelle. Raamattu on niin veden vallassa, että vain ihme on säästänyt sen menneinä vuosisatoina vesivahingolta. Kirkon kohtalon kysymys liittyy myös veteen”, näin vauhdikkaasti alkoi kymmenen vuotta sitten silloisen työtoverini Mikko Salmen kirjaankin päätynyt radiokolumni. Asia josta hän puhui, on yhä ajankohtainen.

Pääkaupunkiseudulla vanhemmat kastattavat lapsensa yhä harvemmin. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, kyseessä on pian koko maata koskeva ilmiö. Kristillinen kotikasvatus ja uskonnollinen yleissivistys osoittavat rapautumisen merkkejä. Jatkossa kasteopetus ja kaste tapahtuvat asiantuntijoiden mukaan yhä useammin lähellä rippikouluikää. Yhä useampi jää myös kokonaan kastamatta. Nyt ovat silti hyvät neuvot tarpeen. Jokainen kastamatta jäävä henkilö on minusta “vesivahinko”, ikävöinnin aihe.

Minulla on idea. Jokainen kasvatustyötä tehnyt tuntee myös hyvän tarinan ja elämysten merkityksen. Tarkoituksena ei ole, että kaikissa seurakunnissa tehtäisiin näin, mutta vähintään muutamassa per hiippakunta. Kyseessä on koko perheelle suunnattu konsepti, jonka tarkoituksena on saada huomiota perinteiselle luterilaiselle kastekäsitykselle. Lähtökohtana on palvella, iloita ja oppia.

Haaveilen, että voisimme tarjota kasteopetusta, kasteen ja vauvauintikurssin samassa paketissa. Kaste tapahtuisi vanhaan malliin, mutta seurakunta antaisi lahjana tuoreiden jäsentensä perheille vauvauintikurssin. Tiedän isänä, että vauvauintikurssille on vaikea päästä, tarjonta on ollut kai jo vuosia kysyntää pienempää. Lisäksi näen pappina myös paljon syvällistä symboliikkaa uimataidon ja kasteen välillä. Esimerkiksi molemmissa on tavallaan kyse koko elämänkaaren kannalta tärkeästä asiasta, suorastaan hengen turvaamisesta. Kellumaan uskaltautuminen ei ole kaukana siitä, että kasteessa laskemme pienen ihmisen kolmiyhteisen Jumalan kannateltavaksi. Muitakin tarinallisia näkökulmia ja yhtäläisyyksiä on varmaan löydettävissä ilman päälle liimaamisen pelkoa. Minun ajatuksissani tämä vauvauinti olisi mahdollisuuksien mukaan koko kastetun perheelle suunnattu. Kastekasvatusta voisi vielä jatkaa pienien kohtaamisten merkeissä vauvauintikurssillakin?

Kokonaisuuden toteutuminen vaatii toki työtä ja yhteyksien luomista uimaseuroihin ja -halleihin, mutta jos on tahtoa, on myös kykyä ratkaista mahdollisia ongelmia. Kun esittelin ideaa eräässä koulutuksessa, kävi ilmi, että tuttu pappiskollega on suorittanut vauva- ja perheuinnin ohjaajakoulutuksen. Ratkaisut eivät välttämättä ole kaukana. Tietääkseni ainakin yksi seurakunta jopa omistaa uimahallin.

Toimittajana aavistelen, että medioista voisi olla hauska tarttua tämän tyyppiseen uutta luovaan ideaan. Tämä edellyttää toki harkittua ammattimaista viestimistä, mutta tätä osaamista on kirkossa onneksi tarjolla. Vaikka kyseiset kurssit toteutettaisiin vain kerran, on mahdollisuus viestiä kasteesta ja sen merkityksestä yrittämisen arvoinen. Joistakin ajatukseni saattaa tuntua korkealentoiselta vitsiltä, mutta mielestäni tarvitsemme rohkeitakin avauksia ja kasteeseen liittyy lähtökohtaisesti paljon iloa. Tämän idean myötä voisimme olla osaltamme turvaamassa, että yhä useampi tuore luterilainen kelluu turvallisesti jatkossakin.

Kuva: evl.fi-kuvapankki/ Hannu Jukola

Teksti on kirjoitus Kaste ja kummiusprojektin blogiin

Aavesärkyä

20160310-_FUJ9634-2-2Sinä riität. Sinä kelpaat. Sinä et ole yksin. Tämä on huojentava viesti vaivatulle mielelle. Meissä jokaisessa asuu ikävä itseämme suurempaan. Täysi yhteys Jumalaan amputoitiin meistä syntiinlankeemuksen yhteydessä, siksi tunnemme eräänlaista aavesärkyä. Ihmissydän on levoton, kunnes löytää levon Jumalassa. Meitä kutsutaan aidompaan olemiseen.

Minä riitän, sillä Jumalan silmissä ihmisarvoni ei ole huutokauppatavaraa. Minä kelpaan, epäonnistuessanikin käyn täydestä, sillä Jeesus tasoitti tilit ristillä puolestani. Minä en ole yksin, sillä rinnallani on saman vapautuksen kokeneiden yhteisö. Kokemuksesta, että minut on hyväksytty, nousee vilpitön halu auttaa lähimmäistä. En minä, vaan Kristus minussa toimii. Olen vasta matkalla, mutta minut on jo nähty, rakastettu ja siunattu.

Jan Ahonen

Julkaistu Evankeliumi sadalla sanalla- palstalla Sana-lehdessä (40/2017)

Kiitos ja anteeksi, Jezuz!

DSCF1773Suomi juhlii tänä vuonna 100-vuotista itsenäisyyttään. Luterilainen kirkko taasen viettää
(ei juhli)  Reformaation merkkivuotta. Viettäminen johtuu siitä, että reformaatiota ei saa kutsua uskonpuhdistukseksi. Näin ollen sitä ei myöskään voi juhlia. Nimitys merkkivuosi taasen juontuu luonnollisesti siitä, että kyseessä ei voi olla juhlavuosi. Termivalintoihin sisältyy myös ekumeenista kohteliaisuutta ja historian tapahtumista kumpuavaa herkkyyttä, mikä osin on ihan paikallaankin. Silti nimikkeet peruskoulun penkillä takavuosina päntännyt saattaa hämmentyä tämän uskontopoliittisen korrektiuden edessä, mutta se ei tunnetusti ole ennenkään kirkon päättäjiä vaivannut. Kansankielisyys on joskus meille haasteista suurimpia.

Luterilainen kirkko on leimallisesti Sanan kirkko. Ehkä se voisi olla piirun verran enemmän kuvan kirkko. Näin se kenties puhuttelisi paremmin tänä kuvien ja videoiden voima-aikana. Yritystä on ollutkin. Kuvissa on toki haasteensa, niiden selittämiseen ei riitä edes tuhat sanaa, kysykää vaikka Rahapajalta vuoden 1918 tapahtumia koskeneesta kolikkokohusta.

Yksi kirkollinen kuvankäyttöharjoitus käytiin arkkihiippakunnan pääkaupungissa reilun viikon päästä järjestettävien Kirkkopäivien ansiosta. Turkulaiset huomasivat hiljattain lähestyvän tapahtuman katukuvassaan kuvan ja sanan yhdistelmänä. Katumainoksiin oli ilmestynyt muun muassa puolialaston malli sekä kirkon noin 30 vuotta eri kampanjoissaan toistama teksti: Sä oot hyvä just sellaisena kuin oot. – JEZUZ.

Kuvatekstin isä ei siis ollut Jeesus vaan JEZUZ, näin reformaation merkkivuonna.

Kampanjan kuvat ja kuvatekstit herättivät erisuuntaista palautetta. Kuka ymmärsi ”sanoman”, kuka ei, kuka loukkaantui kuvasta, kuka ei. Tuttu kommenttikohukierros käytiin nopean neuroottisessa tahdissa somessa läpi. Se oli siinä ja seuraavaa odotellessa.

Mitä on syytä juhlia? Minkä voi pistää merkille ja huomata? Mistä on syytä olla pahoillaankin? Itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuosi ja reformaation merkkivuosi olisivat oikeastaan kelpo paikka tämän pohtimiselle. Nyt teloituskolikko ja Jezuz tähän omalla hapokkaalla tavallaan yrittivät pakottaa.

Rahapaja pahoitteli lanttiaan. Kirkkopäivistä vastaava organisaatio eli Kirkkopalvelutkin tuli sen verran katumapäälle, että tapahtuman nettisivuilla luki Jezuzksen sijaan kissankokoisin kirjaimin Anteeksi. Ei Anteeksi olisi ollut muuten huonompi slogan Kirkkopäivillekään.

Kampanjaa puolustettiin sen herättämällä keskustelulla. En allekirjoita tätä argumenttia täysin, mutta ehkä kampanja teki kirkolle lopulta merkkivuoden parhaan palveluksen, näyttämällä meille peiliä ja pistämällä katsomaan omaa ajoittain onnetonta yritystämme miellyttää. Yksin armosta, vai miten se Martti LUZTER sanoikaan.

Olisivatko kirkon Jezuz-pohjat nyt vihdoin tässä?

Jan Ahonen on Pop-up-seurakunta -projektin tuottaja. Hänet tunnetaan parantumattomana viisastelijana ja luonnonmukaisena puusilmänä Espoon Olarin takametsistä.

Tämä kolumni ilmestyi alunperin 11.5. 2017 Somempi seurakunta-blogissa

Kun joulu tuli ilotaloon

Jouluradio_promo_2016.jpg

Joulu on minulle ammatinvalintakysymys. Jouluradion tuottajana juhla näkyy kalenterissani ensimmäisen kerran heti kesälomien jälkeen. Vuoden viimeinen kuukausi on merkittävä sesonki myös kaltaiselleni firaabeli-papille. Minulla riittää myötätuntoa sekä niille, jotka ajattelevat joulun vieton alkavan aivan liian aikaisin että heille, jotka väittävät joulun olevan läsnä joka päivä.

Jouluradiossa musiikkipäällikkö valitsee soittolistat, mutta tuottajana saan osani musiikkitulvasta. Siksi minuun on vaikea tehdä vaikutusta jouluisilla sävelillä. Tänä vuonna se kuitenkin tapahtui pitkän tauon jälkeen. Elias Kaskisen levyttämä hyväntekeväisyyslaulu Tuli joulu ilotaloon meni panssareiden läpi suoraan sydämeeni.

Nimestään huolimatta kyseessä ei ole minkäänlainen rienaus. Lilli Loiri-Sepän sanoitus kertoo koskettavasti, kuinka juhla saapuu muun muassa pyörävarkaille, rasisteille ja kerjäläisille – siis niillekin, jotka eivät usko kelpaavansa mihinkään.

Edellinen vastaavan kokemuksen synnyttänyt laulu oli sisällöltäänkin samankaltainen: Pekka Simojoen Tulkoon joulu. Myös sen sanoituksessa vangit pääsevät vankiloistaan ja oikea joulu löytyy notkuvien juhlapöytien sijaan karun tallin seimestä. Samaan kategoriaan lukeutuu myös Vexi Salmen Sydämeeni joulun teen.

Näyttää siltä, että suomalaisten joululaulujen klassikkojen joukko kasvaa yhdellä noin kymmenessä vuodessa. Syy hitaaseen hitiksi aateloitumisen on lopulta luonnollinen. Joulusesonki on vain noin kuukauden mittainen, monet muut laulut ovat ajankohtaisia vuoden ympäri.

Parhaimmillaan joululaulu on silloin, kun se hellyttää ja kannustaa meitä sanoista tekoihin lähimmäisen hyväksi.

 

Kirjoitus on alunperin kolumni Oulun seudun seurakuntien Rauhan tervehdys -lehteen 22.12. 2016

Kuva: Jouluradion 2016 toimitus, Pekko Vasantola.

Kingin vastaanotolla vai tuomiolla?

IMG_2525

Tuomiosunnuntai on minusta melkoinen nimi kirkkovuoden päätökselle. Lapsena muistan hiukan pelänneeni päivän mustavalkoista ihmisiä hyviin ja pahoihin jaottelevaa asetelmaa. Toinen nimi samalle ajankohdalle on suorastaan mahtaileva Kristuksen kuninkuuden sunnuntai.

Kuningasta sanotaan kingiksi. Jääkiekkojoukkue HIFK:n lempinimi on Stadin kingit. Kingi on myös laite Linnanmäellä, kuulemma todella huima, siihen joutuu kauniina kesäpäivänä jonottamaan kauan. Hurja laite, muttei mielestäni mitään verrattuna Jeesukseen kingiyteen. Huvipuistolaitteesta on iloa muutamana kesäisenä hetkenä ja muistoissa, mutta pysyvän sorttista iloa siitä ei taida olla?

Toisin kuin Suomi naapurimaamme Ruotsi on kuningaskunta. Niin kauan kuin jaksan muistaa siellä on ollut sama kuningas, Kaarle Kustaa. Hänen edeltäjistään muutamat olivat myös Suomen kuninkaita. Kenties siksi monet suomalaiset tykkäävät siitä ajatuksesta, että naapurimaassamme on kuningasperhe ja liuta prinssejä ja prinsessoja. Sekin ilo taitaa olla loppujen lopuksi katoavaista?

Kun rock-musiikki oli vielä tuore juttu, oli mies nimeltä Elvis. Kun hän lauloi ja pyöritti lanteitaan, tytöt kirkuivat ja pyörtyilivät. Häntä kutsuttiin kuninkaaksi. Hänen kerrotaan kuitenkin sanoneen: ”Minä en ole kuningas. On vain yksi kuningas, Jeesus”. Elvis oli viisas mies.

Minulla on ystävä nimeltään Sami. Hän on kotoisin Seinäjoelta. Hänellä on eteläpohjalaiseen tapaan hyvä pokka ja hyvä itsetunto. Kun emme vielä tunteneet hyvin, en aina tiennyt oliko Sami tosissaan vai pilailiko hän. Kiusoitellakseni kutsun häntä joskus körttikuninkaaksi, sillä hänen suunnitelmansa ovat usein suureellisia. Sami on kieltämättä monitaitoinen mies, hän muun muassa sanoittaa lauluja. Yhdessä niistä lauletaan:

Moni meistä on alansa mestari

Mutta yksi on kaikkien sankari

Jeesus on kingi, siitä en tingi

Häneen mä turvata saan.

Jos minun pitäisi tavata kuningas, olisin jännittynyt. Minua hermostuttaisi olisinko tarpeeksi hyvin pukeutunut ja osaisinko käyttäytyä tilanteen edellyttämällä tavalla, mitä vastaisin hänen kysymyksiinsä. Hiukan samalla tavalla jännä paikka on kun kerran kohtaamme ajan rajan toisella puolen Jeesuksen. Jeesus ei arvostele vaatetustamme, mutta kysyy mitä olet tehnyt nähdessä lähimmäisesi hädässä? Kukaan meistä ei selviä vaikeasta kysymyksestä puhtain paperein, mutta onneksi meillä on puolustaja Pyhä Henki ja saamme luottaa, että jälleen kerran armo käy oikeudesta.

Opimme taas, että lähimmäisen hätää ei saisi seurata tekemättä mitään. Ystäväni laulu päättyy näin:

Joskus vastustaja koittaa sinut ahdistaa huoneesi nurkkaan,

Muista silloin Jeesus voittaa, etkä kiinni jää elämän purkkaan

 

Tämä hartaus on laadittu Herättäjä-Yhdistyksen kustantamaan Nyt ihmettelen tässä -kirjaan. Tästä lisätiedot.