Mitalit jäivät hautaan

Kuva: Helsingin kaupungin museo / Väinö Kaunisto

Keski-ikäisellä miehellä on keski-ikäisen miehen harrastukset. Tykkään käyskennellä hautausmailla. Kun menen uudelle paikkakunnalle, ajan salliessa hakeudun usein hautausmaakävelylle. Erityisesti haluan löytää minulle lapsuudesta ja nuoruudesta tuttujen julkisuuden henkilöiden viimeisiä leposijoja. Olen käväissyt viime aikoina muun muassa Oulussa Jamppa Tuomisen, Raisiossa SIG-yhtyeen laulajan Matti Inkisen ja Hurriganesista tutun Cisse Häkkisen viimeisillä lepopaikoilla. Tarkoitukseni selvittää, että missä lepäävät muun muassa laulaja Riki Sorsa, nyrkkeilijä Olli Mäki ja poliitikko-runoilija Claes Andersson.

Parantumattomana urheilun ystävänä käyn erityisesti urheilijoiden haudoilla. Inhimillisesti katsoen aivan liian varhain lähteneiden hiihtäjä Mika Myllylän ja mäkihyppääjä Matti Nykäsen haudat Haapajärvellä ja Jyväskylässä ovat olleet minulle kaksi pysähdyttävintä vierailukohdetta. Molemmilla haudoilla on kivessä olympiarenkaat todisteina, että kumpikin sai aikoinaan kunnian edustaa Suomea kisojen kisoissa. Pessimismiin taipuvaisena olen ajatellut, että suomalaisten hiihdon ja mäkihypyn loistava tulevaisuus lepää näissä haudoissa. Mitalisateet ovat karttaneet näitä raukkoja rajoja jo pitkään.

Olen usein harmitellut sitä, että kulttuuripersoonat, poliitikot ja muut yhteiskunnalliset vaikuttajat merkitään ensisijaisesti hautausmaiden opaskarttoihin, mutta merkittävätkin urheilijat unohdetaan. Pastori Kai Sadinmaa on esimerkiksi kirjoittanut todella mielenkiintoisen Kuolleiden kirja-oppaan Malmin hautausmaalla lepäävistä tunnetuista henkilöistä. Muistaakseni Tapio Rautavaara on ainoa kirjassa mainittava urheilija ja hänkin ehkä juuri musiikkiansioidensa vuoksi. Ymmärrän toki, että kirjailijan on tehtävä rajauksia.

Minulle tämän kesän suuri löytö olivat Ylen Areenasta löytyvät Kiveen hakatut –podcastit. Siinä kaksi pitkänlinjan toimittajaa Arto Teronen ja Jouko Vuolle vierailevat tunnettujen ja vähemmän tunnettujen urheilijoiden ja urheiluvaikuttajien haudoilla. Keskenään jutustellen, haastellen ja Yleisradion arkistoja hyödyntäen he tutustuttavat kuulijansa edesmenneeseen. Molemmat miehet edustavat erittäin yleissivistynyttä ja monessa mukana ollutta ja monet kisat sekä lajit nähnyttä toimittajatyyppiä. Kaksikko ei sorru puheissaan halpahintaiseen jälkiviisauteen tai toisaalta sievistelemään ikäviä vaiheita tai väärinkäytöksiä. Terosen ja Vuolteen ohjelmat eivät aiheestaan huolimatta ole haudanvakavia, kaksikon dialogi yltyy ajoittain kunnioituksen säilyttäviksi sanailuiksi ja sanaleikeiksi.

Sarjan perusteella on tehty kirjakin ja radiossa se on ollut pitkään, mutta minulle tämä Areenan anti oli yksi kesän merkittävimpiä löytöjä. Tarina kertoo, että ohjelman ja kirjan perusteella on järjestetty hautausmaakävelyitä. Minä olisin varmasti mukana, jos sellainen järjestettäisiin vielä esimerkiksi Hietaniemen hautausmaalla. Taidanpa itse tehdä aloitteen asiasta. Kelpaisikohan tämän kirjoitus alkusysäykseksi?

Jan Ahonen

Kirjoittaja on lätkäjätkä, HIFK:n jalkapallon kausikorttilainen ja Kirkko Helsingissä verkkotuottaja

Kirjoitus julkaistu ensin Kirkko Helsingissä-sivustolla

Advertisement