Avainsana: kirkko helsingissä

Festari-Jeesuksen toinen tuleminen

Kirjoitettu by janahonen

Minä, kohta 50-vuotias verkkotuottaja esiinnyin kesällä Kirkko Helsingissä sosiaalisessa mediassa peruukki päässä ajanlaskumme alun vaatteita matkivassa asussa ja seikkailen pitkin poikin Helsinkiä. Miten ihmeessä tähän on tultu?

Festari-Jeesus on Jeesus nasaretilaista muistuttava hupaisan oloinen hahmo. Hän muistuttaa vajavaisella tavalla monien mielikuvaa kristinuskon keskeisimmästä henkilöstä, muttei ole hän. Tarkoitus on aikaan saada yhteistä iloa, eikä väheksyä kenenkään uskoa, vakaumusta tai pilkata jotakuta.

Miksi hahmo syntyi? Takavuosina lahtelainen festivaalijärjestäjä päätti markkinoida tapahtumaansa erottuvasti järjestämällä Helsingin tuomiokirkon portaat täyteen vähäpukeisena pyllistävän yhdysvaltalaisen laulajattaren suurehkoja pahvihahmoja. Kuten tapahtumajärjestäjän suunnitelmiin kuului, iltapäivälehden otsikko kirkui ”Irstas näky Tuomiokirkon portailla – kirkko tuohtui”. Ilmaiset palstamillimetrit ansaittuaan tapahtumajärjestäjä nauroi luultavasti koko matkan pankkiin. Bisness is bisness and Moses is Moses. Tekaistun pahastumisen myötä kirkon vanhoillinen ja seksuaalikielteinen maine todennäköisesti vahvistui.

Pääkaupunkiseudun seurakuntien silloinen Valomerkki-media käänsi tapahtumat mainostempukseen ja kehitti vastaiskuna Festari-Jeesus -pahvihahmon jota levitettiin Lahteen juuri alkuperäisen kohun synnyttäneen festivaalin aikaan. Tempaus sai huomiota, varsinkin Lahdessa ja hahmo päätyi myös Kirkko ja kaupunki -lehden kansikuvapojaksi. Saimme mielestäni vastattua hyväntahtoisella huumorilla tilanteeseen, joka sai kirkon näyttämään tuomitsevalta ja tosikolta.

Mihin Festari-Jeesusta tarvitaan? Kristinuskoa ei esiinny missään täysin puhtaana. Jokaisen kirkkokunnan ja henkilön uskoon sekoittuu omia käsityksiä ja asenteita. On tervettä katsoa välillä peiliin ja nauraa itselleen. Lähemmässä tarkastelussa hekotamme siis omille käsityksillemme ja sille kuinka helposti näemme Jeesuksen siellä missä hän ei tosissaan ole. Kyky nauraa itselleen, on terveen yhteisön merkki. Harras ei pohjimmiltaan tarkoita ilotonta.

Jan Ahonen
Kirkko Helsingissä verkkotuottaja, pappi ja Festari-Jeesus

Kirjoitus julkaistiin toukokuussa 2021 Kirkko Helsingissä Pieni ja rento ote -blogissa. Otsikkotason kuvat: Antti Rintala/HSRKY

Advertisement

Mitalit jäivät hautaan

Kirjoitettu by janahonen
Kuva: Helsingin kaupungin museo / Väinö Kaunisto

Keski-ikäisellä miehellä on keski-ikäisen miehen harrastukset. Tykkään käyskennellä hautausmailla. Kun menen uudelle paikkakunnalle, ajan salliessa hakeudun usein hautausmaakävelylle. Erityisesti haluan löytää minulle lapsuudesta ja nuoruudesta tuttujen julkisuuden henkilöiden viimeisiä leposijoja. Olen käväissyt viime aikoina muun muassa Oulussa Jamppa Tuomisen, Raisiossa SIG-yhtyeen laulajan Matti Inkisen ja Hurriganesista tutun Cisse Häkkisen viimeisillä lepopaikoilla. Tarkoitukseni selvittää, että missä lepäävät muun muassa laulaja Riki Sorsa, nyrkkeilijä Olli Mäki ja poliitikko-runoilija Claes Andersson.

Parantumattomana urheilun ystävänä käyn erityisesti urheilijoiden haudoilla. Inhimillisesti katsoen aivan liian varhain lähteneiden hiihtäjä Mika Myllylän ja mäkihyppääjä Matti Nykäsen haudat Haapajärvellä ja Jyväskylässä ovat olleet minulle kaksi pysähdyttävintä vierailukohdetta. Molemmilla haudoilla on kivessä olympiarenkaat todisteina, että kumpikin sai aikoinaan kunnian edustaa Suomea kisojen kisoissa. Pessimismiin taipuvaisena olen ajatellut, että suomalaisten hiihdon ja mäkihypyn loistava tulevaisuus lepää näissä haudoissa. Mitalisateet ovat karttaneet näitä raukkoja rajoja jo pitkään.

Olen usein harmitellut sitä, että kulttuuripersoonat, poliitikot ja muut yhteiskunnalliset vaikuttajat merkitään ensisijaisesti hautausmaiden opaskarttoihin, mutta merkittävätkin urheilijat unohdetaan. Pastori Kai Sadinmaa on esimerkiksi kirjoittanut todella mielenkiintoisen Kuolleiden kirja-oppaan Malmin hautausmaalla lepäävistä tunnetuista henkilöistä. Muistaakseni Tapio Rautavaara on ainoa kirjassa mainittava urheilija ja hänkin ehkä juuri musiikkiansioidensa vuoksi. Ymmärrän toki, että kirjailijan on tehtävä rajauksia.

Minulle tämän kesän suuri löytö olivat Ylen Areenasta löytyvät Kiveen hakatut –podcastit. Siinä kaksi pitkänlinjan toimittajaa Arto Teronen ja Jouko Vuolle vierailevat tunnettujen ja vähemmän tunnettujen urheilijoiden ja urheiluvaikuttajien haudoilla. Keskenään jutustellen, haastellen ja Yleisradion arkistoja hyödyntäen he tutustuttavat kuulijansa edesmenneeseen. Molemmat miehet edustavat erittäin yleissivistynyttä ja monessa mukana ollutta ja monet kisat sekä lajit nähnyttä toimittajatyyppiä. Kaksikko ei sorru puheissaan halpahintaiseen jälkiviisauteen tai toisaalta sievistelemään ikäviä vaiheita tai väärinkäytöksiä. Terosen ja Vuolteen ohjelmat eivät aiheestaan huolimatta ole haudanvakavia, kaksikon dialogi yltyy ajoittain kunnioituksen säilyttäviksi sanailuiksi ja sanaleikeiksi.

Sarjan perusteella on tehty kirjakin ja radiossa se on ollut pitkään, mutta minulle tämä Areenan anti oli yksi kesän merkittävimpiä löytöjä. Tarina kertoo, että ohjelman ja kirjan perusteella on järjestetty hautausmaakävelyitä. Minä olisin varmasti mukana, jos sellainen järjestettäisiin vielä esimerkiksi Hietaniemen hautausmaalla. Taidanpa itse tehdä aloitteen asiasta. Kelpaisikohan tämän kirjoitus alkusysäykseksi?

Jan Ahonen

Kirjoittaja on lätkäjätkä, HIFK:n jalkapallon kausikorttilainen ja Kirkko Helsingissä verkkotuottaja

Kirjoitus julkaistu ensin Kirkko Helsingissä-sivustolla