Pelastuksen asia on kuin Ikean huonekalujen kokoamisohjeet. Periaatteessa tavattoman yksinkertainen, mutta käytännössä usein kovin vaikea. Olen työni puolesta lukenut viimeviikkoina Martti Lutheria, siksikin pelastuksen asia on pyörinyt paljon mielessäni. Yksinkertaistan asiaa ja saatan olla populisti, mutta näin olen asiaa pohtinut Aku Ankan ja Siionin virren avulla.
Siionin virsi 67 on Jukka Jyrän ja Kaija Pispan yhteissanoitus. Luultavasti olen kuullut sen pop-sävellyksenä ennen kuin osana herännäisyyden virsikokoelmaa. Alusta alkaen kuitenkin virren mielenmaisema on puhutellut minua. Tekstissä kiteytetään jotain sellaista, mitä musiikki parhaimmillaan tekee. Se ikään kuin tuo näkyväksi, joten sellaista jonka olemassaolon tietää, muttei välttämättä löydä sille sanoja. En tiedä mitä tarkkaan ottaen sanoittajat ovat mielessään nähneet tekstiä laatiessaan, mutta sekin on hyvän laulun tai virren tunnusmerkkejä, että laulaessa tai kuunnellessa avautuvat polut omiin kokemuksiin ja tunteisiin. Sanoittajat siis olkoot vapaita vastuusta mieleni liikkeistä tässä yhteydessä.
Päivä päivältä vain petyin siihen, mitä sain
näissä pyörteissä maan hulluuden.
Sielu haurastunut, mieli maahan taipunut
onko aina vain osa ihmisen?
Aku Ankassa oli joskus takavuosina tarina, jossa Aku haluaa päästä television tietokilpailuun, jossa voi naurettavan helposti voittaa rahaa. Tietokilpailun kysymykset sisältävät usein oikean vastauksen. Visailuun pääseminen ei kuitenkaan onnistu ilman, että potentiaallinen kilpailija tekee ensin jotain epätavallista päästäkseen otsikoihin.Ihmemies Aku ryhtyy tuumasta toimeen, mutta yrittäessään uida spagetin päässä greippiä tasapainotellen, Aku päätyy neljäksi tunniksi valaan vatsaan ja pääsee kuin ihmeen kautta pois. Tämä ei kuitenkaan käy TV-visailun tuottajan mielestä erikoisuudesta koska Joona-niminen heppu on tehnyt saman vuosituhansia sitten.
Erinäisten vaiheiden jälkeen Veljenpojat Tupu, Lupu ja Hupu ostavat keksijä Pelle Pelottomalta koiranpennun ja se saa nimen Vipsi. Vipsin suuhun on asennettu äänirasia. Ainoa, mitä koira osaa tai haluaa sanoa, oli: ”Me elämme kovia aikoja, ystävä hyvä.” Tätä lausetta puhuva koira sitten jankkaa läpi sarjakuvan.
Aku kaappaa koiran veljenpojilta.
Aku on jo melkein pääsemässä koiran kanssa visailuun, mutta hänelle käy tyypillisesti huono tuuri. Löytyy kissa joka osaa laulaa kuudella eri kielellä, muun muassa ooppera-aarioita. Aku saa kuulla olevansa vanhanaikainen, epäkiinnostava ja poissa muodista.
Tarinassa tapahtuu käänne. Laulavan kissan omistavat Akun omat veljenpojat. He pääsevät Akun sijaan laulavan kissan avittamina visailuun, mutta vastaavat naurettavan helppoon tietokilpailukysymykseen väärin.
Tarinan lopussa Aku vie televisiota panttilainaamoon Vipsi mukanaan. Vipsi lausahtaa, ehkä arvaattekin, ”elämme vaikeita aikoja, ystävä hyvä”.
Ystävät, näin on myös hengellisessä elämässämme.
Petyin vastauksiin, petyin tyhjänpuhujiin,
sanat onttoina vain kaikuivat.
Kun sen taas ymmärsin, tulin alkuun takaisin.
Mistä löytyvät lauseet oikeat?
Ai että miten niin on samoin hengellisessä elämässämme kuin Aku Ankan tarinassa?
Me jahtaamme tässä maailmassa usein vääriä päämääriä ja olemme valmiita tekemään suuriakin uhrauksia niiden eteen. Tai päämäärämme on oikea, mutta keinot vääriä. Etäämmältä katsoen saattaa hyvinkin tuntua, että meitä viedään kuin pässiä narussa pois tärkeämpien asioiden ääreltä. Tämä on kuvio, jonka tunnistan hyvin omasta elämästäni. Me emme tunnista, että olemme usein pakenemasta armosta tekoihin. Armo olisi se lääke jota tarvitsemme.
Me kaikki haluamme kelvata. Me kaikki haluamme riittää. Me haluamme kuulua johonkin, ettemme olisi yksin. Pelastumme Lutherin kuuluisa kiteytyksen mukaisesti yksin armosta. Kun on kyse jostain näin keskeisestä, näyttää että olemme valmiita tekemään kaiken näköisiä kommervenkkejä ansaitaksemme sen mikä on ilmaista ja vapaasti saatavissa. Teemme itsellemme ja usein myös lähimmäisillemme karhunpalveluksen asettamalla esteitä Jumalan ja ihmisen väliin.
Voi miten helppoa on laittaa lisää kiviä joko omaan tai naapurin reppuun, eikä olla purkamassa niitä. Kun elämä jo saarnaa meille riittämättömyyttä, vierautta ja sairautta, olemme helposti asettamassa lisää taakkoja. Pimeässä emme kaipaa lisää pimeyttä, vaan valoa joka tuo toivoa.
Voi kunpa oppisin olemaan asettumassa pelastuksen esteeksi. Toden totta. Elämme vaikeita aikoja, ystävä hyvä. Miksi etsiä oman elämäsi puhuvaa koiraa tai kielillä laulavaa kissaa, kun parempi vastauskin on käsillä.
Tästä on vain yksi viisas suunta. Helppoa elämää ei pelastuksen asian tajuaminen tuo, mutta ojasta se tuo kuitenkin helpottavalle polulle.
Herra, luoksesi nyt tulen, kaikkeen pettynyt.
Olen tyhjempi kuin milloinkaan.
Vastaa kaipaukseen, tähän jokapäiväiseen,
opeta puhettasi kuulemaan.En jaksa, Jeesus, enempää!
Kuule köyhää pyytäjää:
ole luonani, nyt on pimeää!
Tämä on Helsingin Seuratuvalla Etäherättäjuhlien kiitosseuroissa 11.10. 2020 pitämäni seurapuhe.
Jan Ahonen 