Kirkon lääke koronaan?

Muutama vuosi sitten Ylivieskan kirkko paloi juuri pääsiäisen alla. Silloisen kirkkoherran lausunto tapahtuneesta jäi syvästi mieleeni. Aluksi hän totesi, että elämä jatkuu, vaikka sydän itkee. Hän myös lisäsi, että hänellä on välitettävä vieläkin suurempi uutinen, vaikka se on luonteeltaan vanha ja tuttu. Kirkkonsa raunioilla hän lausui, että Kristus on ylösnoussut ja tämä on kirkon suurin elämän ja toivon viesti. 

Kirkkoherra Timo Määttä hyödynsi erästä kriisiviestinnän lakia. Kriisi antaa kaiken ikävän keskellä mahdollisuuden viestiä ja ennen kaikkea elää keskeisiä arvoja todeksi. Kun elämme kriisiä meillä on puolin ja toisin kanavat auki. Toiminnan tulee olla juureltaan aitoa ja sanoituksen hienotunteista, hädällä ei tule ratsastaa opportunistisesti. Myöhemmin Määttä vastaanotti pappisliiton viestintäpalkinnon ansiokkaasta toiminnastaan.

En halua verrata kirkon palamista koronaviruksen uhkaan, mutta kirkon toiminnan kentät ovat nyt poikkeuksellisella tavalla auki uusille avauksille. Maamme hallituksen reagoitua nousevaan uhkaan menivät ensimmäiset päivät kirkolta tilaisuuksia, toimintaa ja tapahtumia peruessa. Kaikkien lykkäämisen ja peruuttamisten keskellä minua kosketti Kallion seurakunnan Instagramissa välittämä viesti, ettei uskoa, toivoa ja rakkautta ole peruttu. 

View this post on Instagram

Kaikkea ei peruta! @kirkkohelsingissa @kirkko_suomessa

A post shared by Kallion seurakunta (@kallionsrk) on Mar 14, 2020 at 12:56pm PDT

Poikkeuksellinen tilanne vaatii poikkeuksellisia tekoja ja ideoita myös kirkolta. Aktiivisuutta sosiaalisessa mediassa tulee lisätä, hartaudet ja jumalanpalvelukset pitää saada verkossa yhä paremmin saataville, yhä paremmalla laadulla ja sisällöllä, sillä kirkon on oltava siellä missä ihmisillä on hätä ja tarve turvaan. 

Mitä on kirkon auttamistyö uudessa tilanteessa. Osataanko kirkossa sanoittaa vastauksia suuriin kysymyksiin? Saadaanko perutusta toiminnasta vapautuvat resurssit suunnattua fiksusti apua tällä hetkellä erityisesti tarvitseville? Mistä resursseja voidaan vapauttaa? Kaupallisessa maailmassa erinomainen esimerkki on se, että kauppiaat ovat alkaneet järjestää riskiryhmille räätälöityjä ostostunteja marketissa.

Virtuaalikirkko-palvelun kautta Kuopion tuomiokirkon messuun osallistui eilen 1800, tavallisesti 1000. Kaikkiin messuihin osallistui 7000, tavallisesti 3000-4000. Virtuaalisesti osallistuneiden määrä siis tuplaantui. https://t.co/m3ZsJY19yA

— Jari Jolkkonen (@PiispaJari) 16. maaliskuuta 2020

https://platform.twitter.com/widgets.js

Kirkon nuorisotyö siirtyi paikka paikoin muutamassa päivässä verkkoon. Esimerkiksi Tampereen eteläisessä seurakunnassa työskentelevä kasvatuksen pappi Kaisa Kahra kertoi pitäneensä nuorten illan Instagramin Live-tilassa omalla tilillään. Pienestä asiaan kuuluvasta jännityksestä huolimatta Ilmastotoivo-teemainen puolituntinen meni hyvin, sillä katsojamäärä oli tasainen ja osallistuneita oli lopulta peräti 72 henkilöä, mainiota! 

Toinen esimerkki. Helsingin seurakuntien papit ovat reagoineet nopeasti. Visa Viljamaa tekaisi podcastiinsa Visa Kalliosta-erikoisjakson ja yliopistopappi Laura Mäntylän Laten lataamossakin nykyinen poikkeuksellinen tilanne huomioitiin erikoisjaksolla. Lisäksi on nähty useita striimauksia tilaisuuksista. Digitaalinen työtapa voi nyt kriisin tullen ottaa kirkossa harppauksia, joista on hyöty myös koronattomana aikana. 

Maanantaina toivottavasti seurakunnissa ympäri maan mietitään, miten hetkeksi tyhjentyneet toimintakalenterit täytetään mahdollisimman fiksulla tavalla. Palaveri pystyyn! Mainostemppuja ei tarvita, mutta fiksulla ja nokkelalla lähimmäisen palvelemisella on nyt tavallista suurempi tilaus. Millä muulla organisaatiolla on vauvasta vaariin kattavaa osaamista koko elinkaaren varrelle ja kohtamaan ja palvelemaan koulutettu henkilöstö? Kannamme pitkää traditiota. Miten voin elää sovussa ja rakkaudessa Luojan, lähimmäisen, luomakunnan ja itseni kanssa. Nyt mennään ja tehdään!

Advertisement

Rakkauden asialla somessa

Photo by Susanne Jutzeler on Pexels.com

Onnistunut työ verkossa ei ole ytimeltään viraalien kissanristiäisvideoiden masinoimista, puujalkavitsien pyhittämistä tai paratiisin kuvittamista Instagramiin. Verkkotuottajan kolme keskeistä työvälinettä ovat oman kokemukseni mukaan sosiaalisen median strategia, yhteisön someohjeistus ja kriisiviestintäsuunnitelma. Strategia muun muassa nimeää kohderyhmät, priorisoi millä alustoilla työtä tehdään ja listaa aiheagendaa. Usein myös määritellään viestien tavoitteellinen äänensävy sekä se miten työn tuloksia mitataan. Someohjeistus taas on luonteeltaan käytännöllisempi ja strategiaa täydentävä.

Ohjeistus antaa työlle sosiaalisessa mediassa raamit. Se neuvoo erityisesti esimerkiksi työssään aloittavaa. Se tuo osaltaan turvaa, kun yhteiset pelisäännöt ovat selvät. Henkilöstön someen innostumisen kynnyskin toivottavasti laskee. Someohjeistuksen pitäisi olla tiivis ja ymmärrettävä asiakirja, eikä vain laatimisen pakosta tehty kapulakielen ja epärealistisen toiveajattelun mikä-mikä-maa.

Pirita Seppälän esitys CMAD.fi -tapahtumassa tammikuussa 2020

Jo aiemmin kehumassani CMAD.fi tapahtumassa tammikuussa, Piritta Seppälä luennoi siitä, miten syntyvät hyvät someohjeet. Seppälä kysyi esityksessään pitäisikö puhua ohjeistuksen sijaan linjauksista tai etiketistä? Hän oli pyytänyt etukäteen erilaisia yrityksiä ja yhteisöjä lähettämään someohjeensa nähtäväksi ja verkkoon listattavaksi. Jos oman yhteisön ohjeet ovat tekemättä, päivittämättä tai haluat vain vertailla, niin täältä niitä löytyy kätevästi ryhmiteltynä. Tapahtumaan osallistuneilta kyseltiin miksi someohjeet ovat tärkeät? Vastaajina oli yhteensä 129 viestinnän tekijää. Tuloksia näet ylläolevalta videolta.

Miten Kirkko Helsingissä someohjeistaa?

Vaihdoin vuoden 2018 alussa Jouluradion ja Kirkko ja kaupunki -median tekemisen verkkotuottajan tehtäviin Helsingin seurakuntayhtymässä. Yksi ensimmäisistä tehtävistäni oli laatia uusi sosiaalisen median ohjeistus yhdessä kollegani Markus Kartanon kanssa. Kirkkoherroista kanssamme työstämään valittiin Kari Kanala. Lähtökohtana olemassa oli jo jonkinlainen ohjeistus ja toiseksi inspiraation lähteeksi otettiin myös Somempi seurakunta -kirjaan kootut Kymmenen käskyä someen.

Päätimme tarinnallistaa uudet ohjeet, kymmenen käskyä siirtyi alaotsikoksi, otsikkotasolle nostimme lähimmäisen rakkauden kehotuksen. Syynä ei ollut Karin tosi-tv-karisma ja kokemus Ensitreffit alttarilla -ohjelman ammatti-amorina. Luimme lukuisia muita someohjeistuksia ja vertasimme lähtökohtaamme, rikastimme olemassa olevia ohjeita. Pyrimme lausumaan positiivisen kautta mahdollisimman monet asiat. Silti tekstiin jäi useampi älä-kohta. Rohkenen ajatella, että tässä tapauksessa kiellot voivat myös suojella ja toimia paremmin kuin loivasti positiivisen kautta lausutut asiat. Esimerkiksi työssä jaksamista pitää varjella. Älä jää kiinni huonoihin kokemuksiin. Älä hyväksy vihapuhetta.

Seuraavaksi työmme tulos annettiin kommentoitavaksi verkossa koko yhteisölle, erityisesti pyysimme palautetta viestinnän työtovereilta ja kirkkoherroilta. Sitten teimme korjauksia. Ohjeistus alkoi saada muotoa. Malmin seurakunnassa viestinnästä Anu Merenlahti taittoi ohjeistuksen huoneentaulun muotoon, näin luettavuus nousi kuin HIFK sarjataulukossa keväällä. Hienosta formaatista huolimatta nämäkin ohjeet on kohta aika päivittää yhä ajantasaisempaan ja visuaalisempaan suuntaan. Jatkossa vapaaehtoisten ja luottamushenkilöiden näkökulmaa olisi myös saatava yhä paremmin esiin.

Lataa tästä someohje:

Rakasta somessa taulu_2019

somereglerLataa

Antti Tuisku, anna meille anteeksi, sillä me emme tiedä, mitä me teemme

Minulta on jo kysytty useamman kerran, että mitä ajattelen Antti Tuiskun uudesta kristillisellä sanastolla iloittelevasta levystä. Onko se mahdollisesti jumalanpilkkaa vai nerokasta vääristyneen kristillisyyden kritiikkiä, jonka takana on vilpitön etsijä.

Pienimuotoisessa kohuntyngässä ei ole paljon uutta. Vertailukohdiksi voisi asettaa vaikkapa Juice Leskisen tuotannon kirkkokriittiset tekstit, Ville Rannan piirrokset tai vaikkapa taannoisen Ecce Homo -valokuvanäyttelyn. 

Nämä kaikki on suvaitsevaisten kirkon kaanonissa aateloitu totuuden vuoksi kärsivien taiteilijoiden merkkiteoksiksi. Näitä käsiteltäessä kirkkokansa jakautuu kahtia kuin Punainen meri Mooseksen sauvan kohotessa tai kirkolliskokouksen äänestäessä samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä. 

View this post on Instagram

Mun uusi, tärkeä, henkilökohtainen ja ehkä urani rakkain albumi on ulkona ihan just. Ne hetket kun sitä kirjoitettiin yhdessä @shutupjurek @kalle_lindroth @saarankuva @onervahenna ja #akurannila kans, jäävät ikuisesti mun mieleen ja sydämeen. Nauroin pissat housuissa sitä tehdessä, mutta poistuin myös parvekkeelle itkemään ja vietin siellä aika pitkän tovin, kun tajusin, että nyt joutuu Tuiskun poika aika isosti kattoon itteensä peilistä ja kohtaamaan omat demonit ja virheet. Toivon, että te löydätte tämän ja kuulette sen mulle aina niin tärkeän pohjavireen siitä, että aina loppujen lopuksi, me olemme ihmisiä, me haemme ja haluamme hyväksyntää ja meidän pitää jaksaa luottaa ja uskoa siihen, että me saadaan olla just sitä, mitä me ollaan. Ihan sama mitä muut sanoo. Olette todella rakkaita. ❤️ #valittukansa kuunneltavissa klo 00:00 @spotifysuomi

A post shared by Antti Tuisku (@antti_tuisku) on Feb 6, 2020 at 1:03pm PST

Kassakoneen on tarkoitus kärhämän taustalla huutaa sumutorven taajuudella hallelujaa.

Antti Tuiskun levyn suhteen olet helposti joko puolesta tai vastaan, sekä että kantaa on vaikea selittää. Se on selvä, että mielipiteestä riippuen tarjolla on ollut teologisia irtopisteitä tai somepaheksuntaa. Olet joko susi tai lammas. 

Niin kuin monessa muussa aiemmassa kohussa, tässäkin on kysessä suhtautumisestamme taiteeseen. Taiteen tulkinnan ei tarvitse fundamentaliseen tapaan olla sanatarkkaa, sananvapaus on sitä paitsi jossain määrin rikkomaton. On kai oikeus olla pahoillaan siitä, että Herran huoneessa bingon huutaminen ei välttämättä ole kovin nerokasta tai että Madafakin aamen tarkoittaa oikeasti insestiaamenta? Kuminauhan tapaan sietämiselläkin on rajansa, venyttyään liikaa sekin katkeaa, varsinkin, kun on puhe niinkin herkästä asiasta kuin henkilökohtainen vakaumus.

Sitten on tietysti etsijä-argumentti. Eli voiko samalla nähdä Antissa vilpittömän etsijän. Sekin on epäreilu, yläpuolelta katsomista, sillä kukapa meistä ei olisi niin kutsuttu etsijä. Väsynyttä argumentointia siis.

Jos asiat etenevät vähääkään normaaliin tapaan, on Antti Tuisku kohta Kirkkopäivien tähtiesiintyjä arkkipiispan kera, Kirkko ja kaupungin kansikuvapoika ja haluttu suomalaisen uskonnollisuuden kommenttaattori mediassa. 

Jos Antti ei pidä varaansa, hänet palkitaan myös Kirkollisella kulttuuripalkinnolla, tai jollain muulla musiikillisen uskottavuuden kastroivalla huomionosoituksella. Todennäköistä lie sekin, että Tuiskun sanoituksista tehdään nippu graduja systemaattisen teologian laitokselle. 

Oi idolimme Antti Tapani, he eivät tiedä mitä he tekevät, annathan meille anteeksi?

Yliymmärtävä kirkko onkin lopulta kuoliaaksi halaaja, artistin uskottavuuden syväjäädyttäjä. Tätä en toivo valovoimaiselle esiintyjälle. Jos vähän pöljän hurskaasti – mutta tosissaan – sanon, sitä vain toivon, että kirkon ovet ja ehtoollispöytä ovat aina avoinna ja toivottavat miehen hänen halutessaan tervetulleeksi.

Podcastin trendit: Noidat ja ennustajat saapuvat, mitä tekee kirkko?

Tässä kuvassa ei noitia tietääkseni ole. Puheenaiheena ovat urheilupodcastit.

Suomalaiset podcastin ystävät kokoontuvat vuosittain Jaksohali-festareille Töölöön Kulttuuritehdas Korjaamolle. Lauantai aamupäivästä illan suuhun kestävässä ohjelmassa puhutaan niin tekniikasta, sisällöistä kuin analysoidaan podcasteihin liittyviä ilmiöitä. Tänä vuonna pohdittiin muun muassa täydellisen haastattelun kaavaa, laadukkaan audion edellytyksiä ja mitä ainakin tekijöiden kuuntelijoistaan pitäisi tietää.

Festivaalin taustalla on tuotantoyhtiö Jaksomedia, jonka tunnetuimmat tekijät ovat Olli Sulopuisto ja Veera Luoma-aho. Jaksomedia tuottaa podcasteja, muun muassa Yleisradiolle, erilaisille yrityksille ja yhteisölle. Tapahtuman minulle tuottajana kiinnostavimmassa osuudessa Luoma-aho ennakoi alan trendejä Suomessa. Poimin niistä kirkon viestinnän kannalta kiinnostavimmat.

Uushenkisyys puhututtaa ja kiinnostaa

Trendiennustusten ensimmäinen kohta ennakoi, että uushenkisyyttä kuten, ennustamista, ja noituutta käsittelevien ohjelmien määrän kasvaa Suomessa ja niiden suosio kasvaa. Luoma-ahon perustaa arvionsa muun muassa Yhdysvaltojen tilanteeseen. Kirkon työntekijänä en olisi mahdollisen noiten podcast-invaasion vuoksi kyhäämässä kokkoa, kutsumassa maanajaa tai asettamassa pyhällä vedellä vihmottuja krusifiksejä esiin. Tarjolla on mielenkiintoinen teema analysoitavaksi. Tämän tiedon varassa iloitsen, että Jyri Komulaisen kaltaisella uushenkisyyden tieteellisellä tuntijalla on jo laadukas nimikkopodcastinsa.

Kirkkoa ei ole tämän trendin suhteen housut kintuissa ja valmistautumaton. Esimerkiksi Kirkko Helsingissä on ollut vuosia mukana uushekisuuden tapahtumissa, kuten Minä olen -messuilla. Kirkon tutkimuskeskuksessa on maamme hengellisyyden ja henkisyyden uusia tuulia tieteellisesti tutkittu jo pitkään. Olin sattumalta seuraavana päivänä kirkon osastolla Minä olen -messuosastolla päivystämässä. Nousevaan trendiin perustuen kutsuin Henri Järvisen kanssa isännöimääni Valopäät-podcastin vieraaksi toisen vahvan uushenkisyyteen asiantuntijan, tutkimuskoordinaattori Jussi Sohlbergin. Hän saapuu keväämmällä kertomaan pian ilmestyvästä kirjasta Arvoituksia avaruudesta. Se pyrkii ymmärtämään ufouskomuksia inhimillisenä elämänalueena – eräänlaisena avaruusaikamme uskonnollisuutena.

Älykaiutin, ohoi! Älä jätä…

Toinen vahva trendi on älykaiuttimien saapuminen kotitalouksiin. Trendiin kuuluu muualla maailmassa ilmeisesti se, että laitetta ei hankita ainoastaan yhtä per talous vaan joka huoneeseen. Kuten huomautin jo aiemmassa kirjoituksessani, Alexa tai muut vastaavat älykaiuttimet eivät vielä osaa suomea, mutta valmiuden saaminen on mielestäni vain lyhyen ajan kysymys. Samassa yhteydessä totesin, että Englannin anglikaanisessa kirkossa Alexaa hyödynnetään jo aktiivisesti.

Viestinnän historia todistaa, että usein väline muokkaa tapaa viestiä. Älykaiutinten yleistymisen arvellaan johtavan siihen, että ainakin osa podcasteista kehittyy todella superlyhyeen formaattiin. Esimerkkivideossa (alla) Alexa lausuu Herran rukouksen. Kirkon näkökulmasta lyhyehkö kansantajuiset rukoukset voisivat olla kelpo tarjontaa? Esimerkiksi kelttiläisessä perinteestä tällaisia löytyy jo nyt kirjallisessa muodossa. Ehkäpä lyhyet ja ajatuksella valitut raamattusitaatit ja siunaukset toimisivat myös? Tämä olisi perusvarmaa tarjontaa, mutta odotan silti oivaltavia ja epätavallisempia avauksia tällä saralla.

Englannin anglikaanisen kirkon Yorkin piispa John Sentamu näyttää mallia

Tube+podcastit

Muita mielenkiintoisia trendi on myös, että YouTuben käytön podcastien alustana odotetaan kasvavan. Tubettava pappi Pastorific eli Jussi Koski on jo tehnyt tätä formaattia muistuttavia Minuuttimediksiä eli audiona pitkälle jalostettuina meditatiivisia lyhytohjelmina. Toistaiseksi formaatti ei ole saavuttanut laadustaan huolimatta lukujen valossa toivottua menestystä. Ehkäpä aika on kuitenkin vähitellen muuttumassa otollisemmaksi. Tässä esimerkki Minuuttimediksistä.

Poliitikot, seniorit ja lastenohjelmat

Niputan loput trendit vielä lyhyesti. Lapsille ja suunnattujen ja politiikkojen tekemien podcastien ennustetaan nousevan suosioon. Senioreiden ennustetaan löytävän podcastit, eikä ainoastaan kuuntelijoina vaan myös tekijöinä. Sisältötyyppien määrän ennustetaan kasvavan uusien oivallusten ja kokeilujen satona. Esimerkiksi monologien ja pyöreän pöydän keskustelujen aika saattaa koittaa pian. Yhä useammin tekemisessä ja julkaisussa työkaluna saattaa olla pelkkä kännykkä. Podcasteja tullaan myös tekemään enemmän liveyleisön edessä. Luoma-aho uskoi myös lähitulevaisuudessa syntyvät podcastin jossa suomalaiset julkkikset avaavat tuntojaan naisten lehtien tyyliin.

Urheilu kiinnostaa, yllättyikö joku?

Minulle henkilökohtaisesti päivän yksi kohokohdista oli Maailman vetävimmät urheilupodcastit-keskustelu. Pallokerhon Janne Oivio ja NBA Tuokion Olli Segersvärd analysoivat urheilupodcastien tekemisen nykytilaa. Pallokerho on opettanut minut arvostamaan kotimaista jalkapalloa niin paljon, että olen nykyään kausikortin innokas omistaja Töölön stadionilla. Oivio on mukana myös NBA-teemaisessa Keskelle keksintöä -ohjelmassa yhdessä Suomen parhaan selostajan Kristian Palotien kanssa. Perinteisesti tapahtuman yhteydessä myös julkaistaan Suomen paras podcast -äänestyksen tulos. Urheilun kiinnostavuus näkyy ja kuuluu. Äänestyksen voitti toista vuotta peräkkäin Esko Seppäsen Urheilucast. Toiseksi tuli somevaikuttajien Veronica Verhon ja Sita Salmisen Poks.

Ps. Kollegani Markus Kartano on koonnut kirkollisten podcastien listan.

Jos olet kiinnostunut somekoulutuksista, tästä saat lisätietoja.

LUE MYÖS:

• Antti Tuisku, anna meille anteeksi, sillä me emme tiedä, mitä me teemme
• Jakaminen on rakkautta
• Mahdollisuus, jota ei voi jättää käyttämättä – ja on sitä jo käytettykin
• Tämä on kirkon vaiettukin viestinnän ihme
• Kuka on kirkon kasvot mediassa?

Jakaminen on rakkautta

Tästä CMADFI alkoi. Lavalla juontaja Suvi Eriksson (oik.) ja tapahtuman ”äiti” Johanna Janhonen (vas.)

Sharing is caring on sometyön tuttu fraasi. Ajatus on, että jakamalla osoitan arvostusta. Vastavuoroisesti opin ja hyvin todennäköisesti saan itsekin tietoa. Niinpä some-kouluttajana vinkkaankin nyt kaksi tärkeää paikkaa, joista voisimme ottaa oppia.

Anglikaaninen kirkko teki viime vuonna melkoisen digiloikan. Kirkon digitiimi lähti kiertueelle ja käytti hurjan määrän aikaa ja vaivaa nostaakseen seurakuntien some- ja verkkosivuosaamisen uudelle tasolle. Täydentämään koulutuskokonaisuutta kehitettiin muun muassa webinaarien sarja. Seurakunnat perehdytettiin myös a church near you -työkaluun jonka avulla seurakuntien messujen, tapahtumien ja palveluiden löytäminen helpottuu.

Samalla syntyi perehdyttävien blogikirjoitusten 42-osainen sarja. Kirjoitusten teemat vaihtelevat Instagramin Storiesien hyödyntämisestä, logon suunnitteluun ja jaksamisestaan huolehtimiseen sometyössä. Erityisen mielenkiintoista olivat virtuaaliavustajille kuten Amazonin Alexalle ja Googlelle Google Assistantille tehtyjen kirkon palveluiden esittelyt. Molemmat ovat interaktiivisia puheentunnistuksella varustettuja ohjelmistoja, jotka vastaavat käyttäjänsä kysymyksiin, suorittavat pyyntöjä ja ohjaavat tarvittaessa muita yhteensopivia älylaitteita. Valitettavasti kumpikaan näistä ei osaa suomea.

Alexa näyttää tältä. Photo by Fabian Hurnaus on Pexels.com

Rehellisesti sanoen, anglikaanit ovat koonneet melkoisen aarreaitan, jonka läpikäymisen olen vasta aloittanut. Kouluttaessani kirkon työntekijöitä aion käyttää tätä resurssia aktiivisesti. Meilläkin Suomessa oli noin kymmenen vuotta sitten laaja kirkon somekoulutusohjelma. Se totteli nimeä Hengellinen elämä verkossa. Onnistuneen ja valtakunnallisesti kattavan projektin loppuessa moni jäi kaipaamaan jotain vastaavaa. Seurakuntakentässä olisikin nyt oiva mahdollisuus oppia vaikkapa anglikaaniselta kirkolta, jonka kanssa meillä on muutenkin paljon yhteistä. Elätän toivoa, että voisimme rakentaa jotain vastaavaa Suomessakin. Vahva suositus.

CMAD-tapahtuman piirrokset kynäili Redanredanin Linda Saukko-Rauta.

Ja sitten se toinen sharing: Olen osallistunut kaksi kertaa CMADFI-tapahtumaan. CMAD on lyhenne sanoista Community Manager Appreciation Day. Tapahtumassa on kyse siitä, että yhteisömanagerit järjestävät itselleen koko päivän seminaarin. Siellä kuullaan kiinnostavia puheenaiheita ehdotetuilta puhujilta yhdessä päätetyin teemoin. Kiertävä vuosittain tammikuun neljäntenä maanantaina toteutuva tapahtuma järjestettiin tällä kertaa Tiedekulmassa Helsingissä.

Hyvin tärkeässä roolissa päivässä on myös verkostoituminen ja vertaistuen saaminen työhön, alati muuttuvalla työkentällä kollegiaaliselle sparraukselle ja yhdessä oppimiselle ja viihtymiselle on jatkuva tilaus. Merkittävää on myös, että tapahtuma tehdään vapaaehtoisvoimin ja osallistuminen on lähestulkoon ilmaista. Tänä vuonna maksettiin 30 euroa, joka kattoi ruokailun ja kahvitarjoilun.

CMAD-tapahtuman piirrokset kynäili Redanredanin Linda Saukko-Rauta.

Esitykset CMADFIssä pidetään napakassa formaatissa. Siksi päivän ohjelmassa ehditään sukeltaa moneen teemaan: Kuinka johdetaan suuren organisaation sosiaalista mediaa. Näin hyödynnät sisältötajua Insta-stooreissa. Yhteisöt tekoälyn aikakaudella. Siinä muutama aihe-esimerkki. Paneelikeskusteluita käydään päivän kuluessa useampi. Helsingissä pohdittiin muun muassa klassikkokysymystä, mistä ja miten nuoret tavoitetaan? Verkostoituminen konkretisoitui, kun iltapäivällä osallistujat lisäsivät toisiaan seurattaviin LinkedInnissa near by- toiminnon avustamana. Ilokseni näin tapahtumassa useita kirkon työntekijöitä, tämä on hyvä merkki.

Mikä tärkeintä, tapahtuman luennot ovat nähtävissä verkossa ilmaiseksi. Myönnän, että itse olin loppusuoralla sellaisessa informaatioähkyssä, että päätin palata muutamiin puheenvuoroihin, ettei mitään tärkeää menisi ohi ja keskeinen asia tulisi kerratuksi.

Sharing is caring, joten toivottavasti näistä oli hyötyä. Toivottavasti osaamme jatkossa jakaa myös epäonnistumisiamme, sillä uudet onnistumiset perustuvat usein vanhoista virheistä oppimiseen. Mistä sinä ammennat tietoa, taitoa someosaamiseesi?

LUE MYÖS:

MAHDOLLISUUS, JOTA EI VOI JÄTTÄÄ KÄYTTÄMÄTTÄ – JA ON SITÄ JO KÄYTETTYKIN

TÄMÄ ON KIRKON VAIETTUKIN VIESTINNÄN IHME

KUKA ON KIRKON KASVOT MEDIASSA?

Mahdollisuus, jota ei voi jättää käyttämättä – ja on sitä jo käytettykin

Kirjoitin yhdessä Ville Kormilaisen ja Johannes Ijäksen kanssa tasan neljä vuotta sitten ilmestyneen kirkollisen sosiaalisen median oppaan Somempi seurakunta (Kirjapaja). Juhlavuoden kunniaksi nyt on hyvä hetki arvioida kirkon somettumisen tilaa. Kirjan ilmestymisestä on digiajanlaskun mukaan kauan.

Verkkotuottajana ja some-kouluttajana olen pyrkinyt välttämään liioiteltuja väitteitä. Joidenkin mielestä sosiaalinen media on antikristukseen verrattava keskustelun hapattaja ja itsekeskeisyyden ykkösalttari ajassamme. Toisten mielestä se on oikein ymmärrettynä suorastaan taivaan lahja. Realistinen näkemys on jotain näiden kahden väliltä – ja tässä näkemyksessä keskeiseksi nousee vuoropuhelu. Jos sen taidon osaa, on jo pitkällä sometaidoissa.

Nyt kirkossa on päästy vaiheeseen, jossa yhä harvemmassa tapauksessa tekniikka on pullonkaula. Vielä muutama vuosi sitten seurakunnissa suosittiin työvälineinä kännyköitä, joiden ohjelmistoalustalle ei edes oltu kehitetty versiota suosituimmista somesovelluksista. Suoraan sanoen älyttömiä älypuhelimia. Nyt ei juurikaan kuule, Luojan kiitos, puhetta, että työtehtävissä somessa oleilu olisi ”leikkimistä työajalla”.

Me kirkon työntekijät ruoskimme joskus itseämme ja kirkkoa turhaan. Usko tai älä, kirkolla on jopa poikkeukselliset valmiudet onnistua viestinnässään sosiaalisessa mediassa. Seuraavat positiiviset näkökulmat pyrin esittämään jokaisessa koulutuksessani läpikäytyämme somen herättämiä aiheellisia pelkoja, kuten vapaa-ajan menettäminen, vihapuheen kohtaaminen ja yksityisyyden loukkaukset.

Työntekijät ovat kirkossa kautta linjan koulutettuja kohtaamaan ja keskustelemaan. Työyhteisöstämme löytyy moniammatillista osaamista elämänkaaren koko mitalla vauvasta vaariin, muskarista rippikoulutyön kautta vaikkapa sururyhmiin. Elämä ei ole somea mutta some on elämää ja siinä kirkolla on kaikki valttikortit käsissään.

Meillä on osaajia uskonnonfilosofisesta teorian taitavasta tohtorista, valloittavat kukka-asetelmat alttarille rakentavasta suntiosta hautausmaiden ylläpidosta kaiken tietävään erikoisammattilaiseen. Tätä täydentää vielä tuhansien koulutettujen ja osaavien luottamushenkilöiden ja vapaaehtoisten joukko – totta kai, kirkon jäsenet. Merkittävä voimavara, monta kirkollista ääntä.

Kirkko kantaa myös pitkää hyvän elämän traditiota. Me olemme olleet osa suomalaista yhteiskunta ainakin tuhat vuotta. Kristinuskon juuret ovat syvällä maaperässämme. Inhimillisistä puutteistamme huolimatta, tiedämme miten voi elää – tai ainakin yrittää – sovussa ja rakkaudessa Luojan, lähimmäisen, luomakunnan ja itsensä kanssa.

Vielä kun oppisimme näkemään tämän kaiken hyvän, ja lähestymään myös sosiaalista mediaa suurena mahdollisuutena. Meidän on samalla nähtävä myös muu elämä mahdollisuuksien kautta. Joskus some saattaa hörpätä liiankin ison osan vapaa-ajastamme, läheisiltämme sekä omasta keskittymiskyvystämme. Tässä itsellänikin on peiliin katsomisen paikka.

Meillä on ainakin vielä toistaiseksi monilla paikkakunnilla hyvät resurssit tehdä hyvää ja palvella. Jotta näin olisi jatkossakin, siksi on tehtävä nyt. Pääsääntöisesti voi myös todeta, että kirkon perusteltuja kannanottaja, kommentteja ja näkemyksiä yhä kuunnellaan ja pureskellaan yhteiskunnassa. Jos niitä vain esitetään, portit ovat auki vuorovaikutukseen, oppimiseen ja muutokseen

Nostetaan nyt yksi onnistuminen esiin. Asialla oli Oulun hiippakunnan Jukka Keskitalo. Keskitalo hyödynsi hyvin bloginsa ja jakoi kirjoitustaan sosiaalisessa mediassa, kun valtakunnassa käytiin hiljattain kuumaa keskustelua uskonnonopetuksesta ja siitä, pitäisikö siitä muodostaa yhteinen katsomusaine. Piispan kirjoitusta siteerattiin myös mediassa ja kirkollinen ääni tuli keskusteluun mukaan. Aihe oli jakava mutta hän ei pistänyt päätään piiloon.

Kirkolla ei ole hyvää syytä laittaa päätään pensaaseen tai synkistellä viimeinen jäsen sammuttaa valot -tunnelmissa. Kirkko ei voi ulkoisesti koskaan säilyä täysin entisellään, mutta rohkean muutoksen ja kantaaottamisenkin kautta se uudistuu vastaamaan uutta tilannetta. Sosiaalinen media tarjoaa muutoksessa mahdollisuuden säilyttää sormi yhteiskunnan pulssilla, kykyä ja halua vuorovaikutukseen sekä samalla oman identiteetin ja perustan vaalimista. Tämä on mahdollisuus, jota ei pidä jättää käyttämättä

Tämä on kirkon vaiettukin viestinnän ihme

Vuoden 2017 tekijäporukka patsastelee Kalliossa

Vaihdoin kaksi vuotta sitten Helsingin seurakuntayhtymän sisällä työpaikkaa. Pelkistetysti sanoen tehtävät journalistisessa mediassa vaihtuivat verkkotuottajuudeksi Kirkko Helsingissä -viestinnässä. Pääkaupunkiseudun yhteinen Kirkko ja kaupunki -media ja Jouluradio jäivät taakse.

Ensimmäisen kerran olin Jouluradion kanssa tekemisissä vuonna 2004, toisena lähetysvuonna. Menestys kanava ei kuitenkaan ollut vielä työtehtäväni aikana heti alkuun, mutta sen jälkeen pitkään lähes joka vuosi jotenkin. Kahteen vuoteen en ole ollut tekemässä Suomen suosituinta joulumediaa, siksi nyt on aika muistella vanhoja ja avata menestyksen syitä.

Usein ihmetellään, miksei Jouluradiossa ole juontajia. Syypää olen minä, hieman liioitellen. Olen luultavasti viimeinen, joitakin satunnaisia erikoisohjelmia lukuun ottamatta, kanavalla juontanut. En siis luultavimmin ole mikään juontajien kuningas ja kuuntelijaluvut osoittivat, että kuunteluluvut pienenivät aina puheen myötä. Opimme arvokkaan asian, joulumusiikki puhuu puolestaan. Varsinkin kun soivan musiikin esittäjä ja esityksen nimi on nykyään yhä useammin helppo katsoa verkosta tai esimerkiksi autoradion näytöltä. Nukun siis yöni hyvin vaikka ”tuhosin” juontajan tehtävät kanavalla.

Punainen on joulun väri

Joskus kuulee kyseltävän, että missä kuuluu se, että kyseessä on kirkollisverovaroin tehty radio. Suurimman osan kuluista maksavat luterilaiset seurakunnat. Vastaus on musiikissa. Jouluradion musiikki johtaa seimen luo, joululaulujen sanat kertovat ensimmäisen joulun sanomaa. Perinteisimmät joululaulut soivat tiheään vasta jouluviikolla, mutta taatusti soivat. Varsinkin pääkanavalla on perinteisesti vältetty jouluista tavaratalomusiikkia.

Toimituksessa syntyi Mikko Huotarin musiikkipäätoimittajuuden aikana slogan: Se mistä ei voi puhua, siitä pitää laulaa. Musiikin kautta on helpompi kertoa asioista, joista on vaikea puhua, jolle ei ole sanoja. Musiikki läpäisee puhetta paremmin panssareita, puhutellen kuuntelijaa salatulla tavalla. Toimituksessa oli useampana jouluna ennen joulun pyhiä tapana sammuttaa valot ja kuunnella Adolphe Adamin Oi Jouluyö hämärässä. Se meni tunteisiin.

Jouluradion tekijät 2018

Kirjoitin edellisellä kerralla kirkon kasvoista mediassa. Jouluradion toimituspäällikkö Riitta Kalliorinteen nimi oli yksi selvä puute listassa. Jouluradion historia kietoutunut joulumuoriksi tituleeratun Kalliorinteen vaiheisiin sellaisella tavalla, että niitä ei voi erottaa toisistaan. Hän ei ole hävennyt kertoa omista vähemmän täydellisistä jouluistaan. Avoimuudellaan hän on sitouttanut kanavaan myös seuraajia, joille täydellinen jouluidyyli on vain haave tai ei edes tavoite. Innovatiivinen Kalliorinne on ansainnut kaikki kehut siitä, että jouluinen media on menestys.

Jouluradion eräs keskeinen menestysresepti on ollut hyvät yhteydet toimittajia kouluttaviin oppilaitoksiin. Metropolian tulevia medianomeja on ollut kanavalla töissä. Esimerkiksi Ylellä tunnetuksi tulleet Jouluradion entiset musiikkipäälliköt Olli Aimola (2013 ja 2014) ja Jani Kareinen (2015) löydettiin työuriensa varhaisessa vaiheessa. Opiskelijoille on maksettu palkkaa, siksi vuosikurssien aktiivisimmat ja osaavimmat ovat mielellään valinneet Jouluradion. Perinteisesti hyvät suhteet on myös ollut esimerkiksi Laajasalon kristillisen opiston mediakoulutuksen suuntaan. Monet Jouluradion opiskelijana jouluradiota tehneet ovat nykyään tunnettuja ja arvostettuja mediapersoonia. Ylen radiokanavien nousevaa polvea ovat myös Susani Mahadura ja Justus Laitinen vielä pari mainitakseni. Inari Tillin, Mika Saarelaisen ja Mikko Harjunpään kaltaiset pidemmän linjan osaajat ovat oma lukunsa menestystarinassa.

Vuoden 2015 Jouluradion tekijät

Jouluradio on vakiintunut radioiden kuuntelussa noin miljoonaan viikkokuuntelijaan, tämä on ällistyttävä luku. Monen muun kanavan ohjelmapäällikkö antaisi vaikka mitä moisista luvuista. Kyseessä on viestinnällinen ihme. Huomatkaa erityisesti tämä: lisäksi Jouluradio on menestyksellään kasvattanut muiden kanavien jouluisen musiikkitarjonnan määrä. Menestysformaattia yritetään nimittäin kopioida, sekin on eräänlainen kehu.

Jouluradio ei ole enää vuosiin ollut pelkkä radiokanava, nykyään se on verkkosivujensa ja somelonkeroineen kokonaisvaltainen joulumusiikkimedia monella alustalla. Riitta Kalliorinteen nimi on muistaakseni ollut kerran ansaitusti Kotimaa-lehden kirkon vaikutusvaltaisimpien listalla. En muista Jouluradion saaneen ihmeestä muuta suurempaa tunnustusta kuin kuuntelijoiden lämpimän kiitolliset viestit. Miljoona kuuntelijaa ei voi olla väärässä? Jouluradio on ihme, toistuva ihme.

Kuka on kirkon kasvot mediassa?

Photo by Tapio Haaja on Pexels.com

Kotimaa-lehti on selvittänyt jo useamman vuoden ajan, mikä on journalistiraadin valinta vuoden merkittävimmäksi uskontouutiseksi. Tänä vuonna mainintoja saivat Helsinki Priden ympärillä käyty keskustelu, Notre Damen tulipalo sekä piispa Teemu Laajasalon ja puoluejohtaja Jussi Halla-ahon kohtaamisesta Jyväskylän Kirkkopäivien tilaisuuden yhteydessä käyty sananvapauskeskustelu. Valinta oli kuitenkin loppuvuodesta koulujen joulujuhlista noussut kohu. Uskon, että sillä oli osansa, että keskustelu oli vielä tuoreessa muistissa. En silti kiistä valintaa.

Sosiaalisen median kuvioissa ihmiset ovat suuria organisaatioita kiinnostavampia. Siksi olenkin viestijänä pohtinut, en vuoden uskontouutista, vaan sitä, kuka tai ketkä olivat kirkon kasvot kotimaisessa mediassa vuonna 2019. 

Seuraan ja teen mediaa, saan päivittäin raportit sähköpostiini kirkon medianäkyvyydestä. Toki täytyy myöntää, että työpaikkani vuoksi saamani otos on varsin pääkaupunkiseutukeskeinen. Kun pohditaan kirkon kasvoja, kyse ei ole pelkästään kirkon työntekijöistä. Kaikki kirkon jäsenet ovat myös kirkon kasvot tässä maailmassa. Seuraavassa pohdin kuitenkin työntekijälähtöisesti, kenen kasvot kirkko sai vuonna 2019.

Varsinkin Helsingissä kirkkoherrat ovat nostaneet mediaprofiiliaan positiivisella tavalla. Taustalla vaikuttaa osin se että, piispa Laajasalo on tahtomattaankin osittain haudattu kirkkopoliittisiin vääntöihin. Arkkipiispa ja Espoon piispa ilmeisesti vielä totuttelevat uusin työtehtäviinsä. Kari Mäkinen ja Irja Askola ovat aloittaneet eläkepäivänsä paastoamalla mediajulkisuudesta. Eero Huovinen on yhä silloin tällöin keskustelussa mukana, mutta piispojen rintama on käynyt kapeaksi. 

Yhteiskunnallisesti valveutuneen pappeuden airuena vielä hiljattain toiminut pastori Marjaana Toiviainen eli 2019 yksityisempää ja mediahiljaisempaa elämänvaihetta, se hänelle sallittakoon. Kai Sadinmaa on ollut otsikoissa, mutta perfomanssiensa sijaan enemmän kelpo vastaanoton saaneen hautausmaakirjansa ansiosta.

Median peilissä näkyy monia kirkon henkilöitä. Tuomiorovasti Satu Saarinen murtaa mielikuvaa etäisestä ja vaikeasti lähestyttävästä kirkosta erityisesti Oulun hiippakunnan alueella. Kirkkoherra Heikki Arikka tekee Malmilla suurta muutosta ja on marssittanut työntekijöitään julkisuuteen ja viestintään on panostettu. Hyvä työ on alkanut kantaa toivottua hedelmää.

Tutkijatohtori ja pastori Panu Pihkala tunnetaan esimerkiksi ympäristöahdistuksen ja ekoteologian taitavana tieteilijänä. Hänen osaamisellaan lienee jatkossakin merkittävä tarve ja kasvot tullevat yhä useammille tutuiksi. Tampereella Jussi Laine kollegoineen rakentaa uudenlaista kansan tuntoja kuuntelevaa kirkollista läsnäoloa.

Mutta kuka on mielestäni kirkon kasvot 2019? Helsingin Paavalin seurakunnan kirkkoherra Kari Kanala on tässä vertailussa muita päätä pidempi. Vaikka Kanala on joutunut tiukkoihinkin paikkoihin, esimerkiksi negatiiviseen valoon vastaamaan sanoistaan ns. roasting-tapauksessa, hän on ollut selkeästi kirkon näkyvin hahmo. 

Syitä onnistumiseen on useampia. Eräs keskeinen syy on, että hän ottaa kirkossa usein ”vain viihteeksi” tuomitut asiat tosissaan, muttei liian vakavasti. Avaamalla kirkon ovet jalkapallon ja jääkiekon kisakatsomoiksi hän on löytänyt kirkoista karkotetun yleisön. Tarkkaavainen huomaa, että Kanala livauttaa ”hömpän” keskelle aina muutaman sanan kirkosta ja uskosta. Ottamalla riskin ja suostumalla Ensitreffit alttarilla -ohjelmaan asiantuntijaksi, Kanala on tervetullut satojentuhansien suomalaisten olohuoneisiin ja lukuisten työpaikkojen kahvipöytiin. Kirkon sanomaa hän ei ole julkisessa roolissaan unohtanut.

Joulun välipäivinä televisiossa nähtiin kirjailija Jari Tervon toimittama dokumenttisarja Mauno Koiviston tiestä tasavallan presidentiksi. Siinä merkittäväksi Koiviston presidenttiyteen johtaneen kansan suosion osasyyksi katsottiin hänen rennoksi tulkittu esiintymisensä televisiossa viihdeohjelmassa Jatkoaika. Televisiokarismalla oli osansa toki myös Teemu Laajasalon polussa piispaksi. Nyttemmin hän on luopunut tv-rooleista, tätä päätöstä voisi kenties pohtia uudelleen?

Kanala työskentelee kirkkoherrana liberaaliksi moititun Helsingin ytimessä, mutta hänessä on paljon koko kansan Karia. Kanala ei peittele taustaansa. Hänen puheistaan käy ilmi, että hän on kioskikauppiaan poika pieneltä keskipohjanmaalaiselta paikkakunnalta, Halsualta. Harvoin kuulee syytettävän, että näkyvyys olisi mennyt hänellä päähän.

Tapaa en aio kirkon kasvojen valinnasta itselleni ryöstää. Ehkä Kotimaa, Kirkko ja kaupunki tai vaikkapa Kirkkohallitus ottavat ensi vuonna valinnasta kopin?

Ps. Kuka muuten sai Kirkon viestintäpalkinnon 2019?

Viisi mielenkiintoista asiaa ortodoksijuutalaisista

Kuva MoneyforCoffee Pixabaystä

Olin hiljattain tutustumassa ortodoksijuutalaisten kaupunginosaan Mea Shearimiin. Osaavan oppaan johdolla tehty kiertokävely oli mielenkiintoinen. Järjestäjänä oli Jaffo Streetillä toimiva The Post –hostelli. Kierros järjestetään muutamaa tuntia ennen sapattia perjantaisin. Ortodoksi viittaa oikeaoppisuuteen, ei ortodoksikristittyihin.

Poimin mielestäni mielenkiintoisia faktoja kierrosta vetäneen miehen puheista. Israelissa matkaoppaaksi ei pääse helposti, heiltä vaaditaan puolentoista vuoden akateemisen tason koulutus. Oppaamme kertoi, ettei lukeudu ns. uskonnollisiin juutalaisiin, eikä tämän vuoksi esimerkiksi noudata sapattisäännöksiä tiukasti.

1. Päähineestään mies tunnetaan

Ortodoksijuutalaisten kipan väri on koreilematon musta vailla kikkailuja. Perinteisesti kipa koristellaan uskonnollisia aiheita käsittelevin kirjailuin, mutta ortodoksiyhteisön ulkopuolella etenkin lapsille tarkoitetut kipat saattavat yhtä hyvin esittää sarjakuva- tai elokuvahahmoja. Valikoimasta löytyy myös useiden urheilujoukkueiden väreihin ja tunnuksiin tehtyjä kipoja. Donald Trump –teemainen on toistaiseksi minun listoillani suurin kitchtuote. Pieneksi pettymyksekseni en löytänyt koko Jerusalemista HIFK:n, TuTo Hockeyn tai Sheffield Wednesdayn nimikkokipoja, vaikka ne ovat minun kirjoissa merkittäviä seuroja…

Miehillä joilla juuret ovat itäisessä Euroopassa päässä saattaa olla pyöreähkö turkishattu eli shtreimel. Yleensä turkishattu on merkkinä, että mies on naimisissa, mutta joissain tapauksissa se annetaan jo aikuistumisseremonian eli Bar Mitzvan yhteydessä. Periaatteessa päähinettä käytetään sapattina ja erityisinä juhlapäivinä. Sen alla pidetään kipaa. 

2. Internetille ei

Ortoksijuutalaiset eivät juurikaan pidä Internetistä. Silti Ylen artikkelin haastatteleman asiantuntijan mukaan kännykkätiheys Mea Shearimissa on maan korkeimpia, koska useimmilla on kaksi kännykkäliittymää – yksi kosher-puhelin eli sääntöjen mukainen netitön perusmalli (usein Nokian) ja toinen salassa pidettävä älykännykkä. Kuvan mielenilmaus oli käynnissä kun vierailin ortodoksijuutalaisten kortteleissa. Tiedonvälityksen eräs pääväline yhteisössä ovat viikottain vaihtuvat värikkäät julisteet kaduilla.

3. Ortodoksijuutalaisessa perheessä keskimäärin seitsemän lasta

Ortodoksijuutalaisten perheiden keskimääräinen lapsimäärä on tutkimuksen mukaan noin seitsemän. He menevät naimisiin muihin nähden varhain, usein alle 20 vuotiaina. Avioeroa ei juurikaan tunneta. Tämä tarkoittaa, että Mea Shearimin kaduilla näkee paljon lapsia leikkimässä. Koko maan mittakaavassa noin puolet miljoonan hengen yhteisön jäsenistä on alle 16-vuotiaita. Yhteisön kokoon on laskettu nousevan kahteen miljoonaan vuonna 2033. Ortodoksijuutalaiset äänestävät tunnollisesti uskonnollisen oikeiston puolueita. Heidän poliittinen vaikutusvaltansa Israelissa kasvaa yhteisön koon mukana.

Tästä löydät tilastoja liittyen ortoksijuutalaisiin.

4. Vapaustus armeijasta lasten pariin

Kuva Orna Wachman Pixabaystä

Ortodoksit eivät pääsääntöisesti suorita Israelissa molemmille sukupuolille pakollista asepalvelusta, siksi heidän pitää vuosittain aina 30 ikävuoteen asti vuosittain todistaa kuuluvansa ortoksiyhteisöön. Perhekoon näkökulmasta tämä lienee suuri helpotus. Asepalveluksesta vapautuksen poistaminen on ollut hiljattain kuuma poliittinen kiistakapula. Toinen hiertävä kysymys on, että liikkeen miehet keskittyvät usein opiskelemaan pyhiä kirjoituksia kuten Tooraa ja Talmudia, eivätkä osin siksi ole päässeet kiinni työelämään. Ääriortodoksinaisista yli 70 prosenttia käy töissä, mutta useimmiten matalan koulutuksen ammateissa. Ortodoksi-isät osallistuvat paljon lasten kasvatukseen, heitä näkee usein kadulla työntämässä lastenrattaita. Lapsilisät auttavat hiukan, mutta perheiden toimeentulo on usein kituliasta,

Lue tästä Ylen jutusta lisää aihepiiristä.

5. Ortodoksijuutalainen Palestiinan ystävä

Ennakkoluuloni oli, että ortodoksijuutalaiset olisivat hyvinkin kielteisiä palestiinalaisia kohtaa. Itse en nähnyt, mutta oppaamme mukaan Mea Shearimissa saattaa hyvin bongata Palestiinan lippuja parvekkeella. Selitys tälle kuulemani mukaan on se, ettei ortodoksijuutalaisten odottama messias voi saapua Israelin valtion vuoksi jakautuneelle Pyhälle maalle. Tämä käsitys ei kuitenkaan kata kaikkia ortodoksijuutalaisia.

Lisätietoja tästä

Lue myös rovasti Jukka Hautalan mietteitä saman kierroksen jälkeen tästä.

Kärsimystä kerrakseen

Tiistaini alkoi tutustumisella FELM Centerin tiloissa kokoontuvaan raamattupiiriin. Ryhmä koostui eläkeikään ehtineistä suomalaistaustaisista naisista, eräs heistä oli tosin saanut juutalaistaustaisen puolisonsa mukaan. Aivan aluksi käytiin esittäytymiskierros ja sen jälkeen laulettiin viidennen herätysliikkeen laulukirjasta Viiskielinen muutama hengellinen laulu. Sain eräältä osallistujalta spontaanin palautteen, että on hienoa että laulan, vaikken omaa ilmiselväsi ääntä saatikka nuottikorvaa Luoja ei ole minulle suonut. Rukoillin pyynnöstä spontaanisti, taito jota en ole päässyt juurikaan harjoittamaan vaihdettuani helluntailaisuudesta takaisin luterilaiseksi.

Raamattupiirissä käsittelyssä oli Jesajan kirjan luvun 17. profetia jossa Syyria ja Israel saavat tuta Jumalan rangaistuksen. Selitysteoksena ryhmässä luettiin radiopastori Jukka Norvannon kirjaa. Norvanto on opettanut radiossa koko Raamatun lähes jae jakeelta Medialähetys Sanansaattajien tuottamassa Raamattu kannesta kanteen -ohjelmassa. Nämä ohjelmat tulivat minulle tutuiksi työskennellessäni Radio Deissä vuosituhannen alussa. Olen juontanut kyseisen ohjelman varmaan satoja kertoja sisään ja ulos.

Voi paljojen kansojen pauhua —
ne pauhaavat, niinkuin meri pauhaa,
ja kansakuntien kohinaa —
ne kohisevat, niinkuin valtavat vedet kohisevat!

Jesaja 17:12

Naapurimaa Syyrian hiljattaiset sotaiset tapahtumat tulivat tekstin merkitystä pohdittaessa esille nopeasti. Samoin huomio, että vastaavat tapahtumat ovat ennenkin heijastuneet Israelin tilanteeseen. Monipuolisen keskustelun lomassa joku esitti kohtalokkaalta tuntuisen kysymyksen, että miten pastori Ahonen selittää tämän vanhatestamentillisen ennustuksen merkityksen nykyaikaan. Takeltelin ääneen Juhani Rekolan ajatuksia siitä, että tämä maailma on vain maailma, kärsimyksen teoreettista selvittämistä oleellisempaa on se, että ohitammeko lähimmäisen hädän. Selvästi Raamattunsa tuntevan ryhmän keskellä tunsin itseni hetken noviisiksi. Jossain takaraivossani soi Pekka Ruuskan renkutukseen asti radiossa soineen laulun Rafaelin enkeli säe. ”Mikä minä olen sille vastaamaan, multa (Vanhan testamentin) luvut jäi kesken aikanaan.”

Pian raamattupiirin jälkeen suuntasin jo toista kertaa tämän matkan aikana Vad Vashemiin. Juutalaisten kansantuhoa toisen maailmansodan aikana dokumentoivasta museosta jäi ensimmäisellä kerralla näkemättä lehtimajajuhlan vuoksi juuri hetki ennen saapumistamme sulkeutunut sisätiloissa oleva näyttely. Kierros ei koskaan ole helppo, mutta toimii takuuvarmana rokotuksena taas valitettavasti päätään nostavaa antisemitismiä vastaan. Näyttelyä ei voi selittää, se pitää kokea. Nyt tutustuin erityisesti holokaustin aikaisten valokuvien näyttelyyn.

Tein yhteensä kolme yritystä päästä Steven Spielbergin elokuvasta tutun Oskar Schindlerin haudalle. Ensimmäisellä kerralla opin, ettei hän lepääkkään Öljymäellä. Toisella kerralla ymmärsin, että sapatti muuttaa aikatauluja ja sapatin aikataulut ovat puolestaan muuttuvia. Onneksi hauta sijaitsi kohtuullisen lähellä majapaikkaani. Kun lopulta pääsin perille asti oli pyhäinpäivä, lieneekö johdatusta vai luterilainen sattuma? Minulla meni hetki etsiessä oikeaa paikkaaa, mutta lopulta löysin kohteeseen. Se oli hiukan erilainen kuin elokuvasta muistin.

Israelissa on vierailjan tapana laittaa haudalle pieni kivi. Tapa juontaa israelilaisten erämaavaelluksen ajoilta, jolloin haudat peitettiin kivillä. Nykyisin myös kukat ovat yleistyneet Pyhän maan haudoilla. Kaksi tuttuani FELM centeriltä oli vieraillut haudalla muutama tuntia ennen minua. Koska olimme edellisenä päivä yhdessä seisseet kiinni olevan hautausmaan portin takana, he laittoivat ystävällisesti minunkin puolestani kiven. He kertoivat tästä lähettämällä valokuvan kännykkääni. Koska oli turha asetelle lisää kiviä saksalaisen liikemiehen haudalle, etsin sivummalta haudan jolle kukaan ei ollut vielä laskenut kiveä, hiljennyin, rukoilin ja laskin kiven haudan kannelle. Pyhäinpäivän perinteinen hautausmaakäynti sujui vieraalla maalla kaukana, kivisen kummun luona tällä kertaa näin.

Schindler kuului pelastustyönsä vuoksi harvinaiselle listalle. Vanhurskaat kansakuntien joukossa on alkujaan teologinen käsite, jolla juutalaisuudessa viitataan juutalaisten lakien mukaan oikeudenmukaisesti ja jumalaapelkääväisesti eläviin ei-juutalaisiin. Oskar ei tiettävästi elänyt pyhimyksen elämää, mutta hän pelasti silti noin 1200 juutalaista varmalta kuolemalta. Hänen kerrotaan olleen uhkapeluri, hän hukkasi koko omaisuutensa. Eräiden asiantuntijoiden vuoksi juuri pelurin luonne sai miehen ryhtymään riskillä juutalaisten auttamiseen. Schindlerin pyyntö oli tulla haudatuksi Jerusalemiin ”lastensa joukkoon”.