JumalAuta!

Iltahartaus, Yle Radio 1 (29.1. 2014)

”Varpusia saa kolikolla kaksi, mutta yksikään niistä ei putoa maahan, ellei teidän Isänne sitä salli”  Matt. 10:29

JumalAuta!

Kumman kuulit, kirouksen vai avunpyynnön?

On turha teeskennellä hurskasta. Minun täytyy myöntää, että kovan paikan tullen molemmat vaihtoehdot pyörivät kielen päällä.

Yt-neuvotteluja, irtisanomisia, konkursseja ja muuta inhimillistä hätää. Aikamme talousuutiset ovat usein koruttomia ja samasta puusta veistettyjä. Jos joku erehtyi luulemaan, että vain laiskat ja epäpätevät irtisanotaan, niin kylmä totuus on, että mitään ratkaisevaa logiikkaa ei usein ole. Edes koulutus ei tässä tilanteessa suojaa, vaan alansa parhaita osaajiakin on päätynyt kilometritehtaalle.

Viikko sitten kolmen eri kirkkokunnan piispat ja valtionvarainministeri pohtivat Helsingin yliopiston juhlasalissa, mitä annettava kirkoilla on sellaisissa kysymyksissä kuin verojenkiertäminen, eriarvoisuuden lisääntyminen ja ilmastonmuutos. Ministeri aloitti järjestämänsä tilaisuuden toteamalla, että hänestä talousjärjestelmämme on rikki. Osasyiksi tähän hän katsoi itsekkyyden kasvun ja yhteisöllisyyden rapautumisen.

Jos talousjärjestelmämme ei ole kunnossa edes vastuullisen ministerin mukaan, minusta katse pitäisi kiinnittää järjestelmän sijaan sen luoneisiin ja sitä ylläpitäviin ihmisiin. Jotain on mennyt rikki meissä suomalaisissa. Tosin ongelma on maatamme suurempi, vaikka me tekisimme parhaamme, se ei globaalissa taloudessa riitä.

Arkkipiispa Kari Mäkinen sanoitti ongelmaa tilaisuudessa, lausumalla ettei ahneus saa olla taloutemme käyttövoima. Oman edun tavoittelulla turboahdetussa yhteiskunnassa yhteiseksi hyväksi tarkoitetusta, esimerkiksi ystävyyssuhteista tulee Mäkisen mukaan itsetarkoituksen sijaan valta- ja voimapelin pelinappuloita.

Arkkipiispan kysyttyä asiaa ministerikin myönsi, että hänenkin kaltaisensa eturivin päätöksentekijä tuntee talouden suurien kysymyksien edessä usein neuvottomuutta ja avuttomuutta. Haasteet ovat kuulemma sellaista luokkaa nykyään, ettei niihin löydy ratkaisua oppikirjoista.

Miten sitten tätä kaikkea voisi yrittää selittää? Millainen vastaus on menestysteologilla joka menee lohduttamaan Salossa perhettä josta molemmat vanhemmat on irtisanottu kännykkäjätin kyykistyttyä. Kuinka selitysvoimainen on heidän tilanteessaan menestysteologinen ajatus, että hyvälle kristitylle hyvä Jumala jakaa maallista hyvää jo ajanrajan tällä puolen ja vastoinkäymiset ovat lähinnä todiste synnistä ja heikosta uskosta. Minusta se olisi armoton selitys.

Minua kiinnostaa kuka voi lausua työttömäksi jääneelle paperimiehelle Kouvolassa, että Jumala kurittaa niitä joita hän rakastaa ja kärsimällä saa kirkkaamman kruunun kerran perillä iäisyydessä. Kärsimys on tämän ajattelutavan mukaan osa Jumalan ihmistä jalostavaa suunnitelmaa. Näin toimiva Jumala olisi mielestäni suoraan sanoen sadistinen.

Palataanpa alkuun ja ajatukseen putoavista varpusista. Minua viisaammat teologit ovat selittäneet ajatusta näin. Suomalainen käännös ei ehkä aivan tavoita jakeen ideaa. Muutaman muun käännöksen valossa voi perustellusti ajatella, ettei yksikään varpunen putoa taivaalta ilman Jumalaa, että hän näkee ja kokee. Jumala on siis kärsivän rinnalla, hän tuntee epätoivon ja jakaa sen kokemusperäisesti.

Nyt ei ole Jumalaa, joka päättää, kuka putoaa, ja kuka ei. Jumala on mukana putoamisen epätoivossa, ahdistuksessa ja pelossa. Jumala on läsnä, kun tunnen itseni hylätyksi ja läsnä silloin, kun vihaan häntä; vielä silloinkin. kun olen liian väsynyt edes itkemään tai vihaamaan.

Putoavalle Jumala ei näyttäydy vahvuutensa kautta, vaan nimenomaan heikkoutensa kanssa. Tämä on sitä kärsimystä joka sai muotonsa Jeesuksen huutaessa ristillä: Jumalani, Jumalani miksi minut hylkäsit.

Se ettei kärsimyksellä ole yksiselitteistä jumalaista selitystä ei oikeuta passiivisuuteen. Meidät on kutsuttu taistelemaan hätää ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Kärsimys kohtaa sekä pyhiä että pahoja, eikä sillä ole usein mitään viestiä. Mutta sillä on merkitystä kuka jaksaa rinnallasi kärsimyksen koetellessa. Sillä on väliä katsotko lähimmäisen hätää periksi antaneena tai välinpitämättömänä vai oletko valmis kuuntelemaan.

Lähimmäisen kärsimys voi vetää hiljaiseksi, niin sen ehkä on tarkoituskin, muttei toimettomaksi.

Jumala auta! Siunaa ja varjele.

Pidä minusta huolta, että oppisin rakastamaan itseäni, niin että voisin nostaa katseeni lähimmäiseen ja tajuta hänen kärsimyksensä. Salli, etten katso lähimmäiseni ohi vältellen. Anna rauhasi tänäänkin.

Jumala siunatkoon meitä aaseja!

IMG_3030.PNG

Iltahartaus, Yle Radio 1 (9/2014)

Minä olen aasi. Tai ainakin pyrin niiden kaltaiseksi. Tyhmäksi vikuroitsijaksi mustamaalattu ratsu esiintyy keskeisessä roolissa useamman kerran Ison kirjan lehdillä. Se on minusta Raamatun puhuttelevin eläin.

Tunnetuimassa aasikertomuksessa Jeesus ratsastaa Jerusalemiin vastoin kuninkaallisia odotuksia aasilla suuren suosion ja huomion saattelemana. Nasaretilaisen pääsiäisen kulkuvälineen valinta vertautuu lähinnä siihen, että presidentti saapuisi huippukokoukseen mustan limusiinin sijaan punaisella Ladalla. Tämä on siis yllättävä vaatimattomuuden ja nöyryyden osoitus mieheltä joka tietää olevansa Jumalan poika.

Pidän erityisesti Vanhan testamentin kertomuksesta profeetta Bileamin aasista. Mies kokee elämänsä yllätyksen, hänen ratsunsa alkaa puhua kun omistaja on matkalla tekemään typeryyksiä. Bileamin aasi on tavallaan kuin Keisarin uudet vaatteet – tarinan pieni poika, joka kertoo totuuden, vahvempien, vanhempien ja muka viisaampien lumonnuttua tuijottamaan ja ylläpitämään valhetta rehellisyyden sijaan. Toinen tarina opetus voisi olla, että ihminen, jolla on läheinen yhteys Jumalan kanssa, tekee myös virheitä. Motiivina harhapolulle on, se että palvelija korottaa itsensä. Oletus on, että Jumala palvelisi häntä eikä hän Jumalaa.

Elokuvahistorian suurimpia aaseja on Robert Bressonin Balthazar. Vaikka ajatus saattaa tuntua filmiä näkemättä oudolta, aasin elämänkaari vertautuu hienovaraisesti Jeesuksen vaiheisiin, eläin näyttäytyy eräänlaisena kärsivänä palvelijana. Monella tasolla puhutteleva elokuva muistuttaa muun muassa luomakunnan kärsimyksestä. Se mikä Jeesus-elokuvissa on usein ilmiselvää hahmottuu Bressonin käsikirjoituksessa ja ohjaustyössä uusia oivalluksia rakentavalla tavalla, vaikka tässäkin filmissä sekä kauneus, että kauheus ovat katsojan silmissä, korvissa ja mielessä. Näkökulma on epätavallinen ja juuri siksi puhutteleva.

Myönnän ajatelleeni, että aasi olisi lähinnä sekundaluokan hevonen. Sen älynlahjat ja fyysiset ominaisuudet eivät yksinkertaisesti riitä. Kuitenkin jos tätä idiootin synonyymiksi asetettua eläintä tarkastelee rakastavin silmin on, voi huomata monia hyviä puoliakin , Sillä on vahva selkä, jolla se usein kantaa toisten taakkoja tai ratsastajaa. Merkillepantava aasin ominaisuus ovat sen suuret korvat. Se lienee hyvä kuuntelija. Lieneekö sattumaa, että aasin selässä kulkee tumma viiva, josta hartioiden kohdalla lähtee tumma poikkiraita, jota kutsutaan aasinristiksi.

Bressonin Balthazar taas virittää ajattelemaan kärsimyksen sokeaa sattumanvaraisuutta, ihmisen vastuuta koko luomakunnan viljelijänä ja varjelijana. Tekomme eivät ole seurauksettomia, vaikka niiden jälkiaalto saattaakin usein hukkua maailman merten suuruuteen.

Bileamin ratsu muistuttaa, että jos viisaat ihmiset vaikenevat on aasien puhuttava, vaikka se onkin epätavallista. Kristityn kutsumus on tunnistaa ja tunnustaa ja parhaan Luojan suoman kykynsä mukaan epäoikeudenmukaisuutta. Ensimmäinen askel on vaikenemisen lopettaminen. Kristitty on myös kutsuttu aasiksi tai hiukan hienovaraisemmin sanottuna palvelijaksi, kantamaan toisten kuormia ja kuuntelemaan toisten murheita. Jos tämä ajatus tuntuu kuormittavalta, niin on hyvä muistaa, että emme ole yksin. Jeesus oli palvelijoiden palvelija, joka kulki risti selässään koko matkan puolestamme. Vaikka meillä on ristimme, sitä kannetaan myös rinnallamme.

Jumala siunatkoon meitä aaseja!