Saarnaan yhtä, teen toista?

fullsizerender

Minulla on ollut pappina tapana puhua kastemaljan äärellä pitkälti sama puhe. Muistutan muun muassa siitä, että kasteessa saamme armonaurinkoa vasten näkyvän, taivaallisen vesileiman. Se on merkkinä, että pieni lapsi kuuluu nyt kristittyjen maailmanlaajuiseen suureen kirkkoon. Käytän lyhyessä puheessani myös merkittävän tovin kummien opastamiseen tärkeään rooliinsa. Puhun kristillisen kasvatuksen tukemisesta ja kuinka kummi voi olla lapsen tärkeä aikuinen. En kuitenkaan häpeäkseni toimi niin kuin opetan.

Ainoa kummilapseni on toisen papin tytär. Olen kollegalleni häpeillen valitellut, kuinka passiivisen kummin hän onkaan valitettavasti valinnut tyttärelleen. Hän on suhtautunut asiaan ymmärtäväisesti, mutta asia kalvaa minua. Syy passiivisuuteeni voisi olla toisen lapsen kummin kanssa päättynyt avioliitto. Voisin selitellä myös kiireilläni ja sillä, ettei keski-ikäisellä miehellä ole paljoa yhteistä teinitytön kanssa. Lopulta tiedän, että nämä kaikki ovat tekosyitä.  Vuoden päästä on jo hänen konfirmaationsa aika.

Luterilaisen kastekäsitykseen kuuluu oleellisesti, että jos sen lupauksista on tieten tahtoen tai puolivahingossa etääntynyt, niin uusi alku on aina mahdollinen. Lyhyesti sanottuna, kristinusko on uskoa uusiin alkuihin ja niiden suomiin mahdollisuuksiin. Nyt tartun puhelimeen ja kutsun kummityttäreni vaikkapa Lintsille tutustumaan kummisetäänsä. Koskaan ei ole liian myöhäistä saada uusi alku myös kummiudelle

Tunnustan, että minua vähän jännittää, mutta ehkä häntäkin?

Tämä on pidempi versio Kirkko ja kaupungissa toukokuussa 2018 ilmestyneestä kummikolumnista.