Olen Jan, olen fariseus

Iltahartaus, Yle Radio 1 (7/2014)

2015/01/img_2525.jpg

Silloin kirjanoppineet ja fariseukset toivat hänen luoksensa aviorikoksesta kiinniotetun naisen, asettivat hänet keskelle ja sanoivat Jeesukselle: ”Opettaja, tämä nainen on tavattu itse teosta, aviorikosta tekemästä. Ja Mooses on laissa antanut meille käskyn, että tuommoiset on kivitettävä. Mitäs sinä sanot?”. Mutta sen he sanoivat kiusaten häntä, päästäkseen häntä syyttämään. Silloin Jeesus kumartui alas ja kirjoitti sormellaan maahan. Mutta kun he yhä edelleen kysyivät häneltä, ojensi hän itsensä ja sanoi heille: ”Joka teistä on synnitön, se heittäköön häntä ensimmäisenä kivellä”. Joh 8: 3-7

Minä olen Jan. Olen toipuva fariseus.

Minä olisin todennäköisesti ollut yksi fariseuksista, jotka raahasivat syntiä tehneen naisen Jeesuksen luo. Luultavasti evankeliumin fariseuksena olisin halunnut, että kompakysymyksemme avulla olisimme saaneet Nasaretin miehen huonoon maineeseen ja opilliseen hiirenloukkuun.

Ikääntyessäni olen huomannut, että minusta vanha ja säilyttävä toiminta on parempaa kuin uusi ja tulkitseva. Fariseus minussa väittää, että Jeesus on epäilyttävä, sillä hän ei toimi perinnäissääntöjen mukaan. Ennen oli toisin. Nuorempana Raamattua lukiessani ja Jeesus-elokuvia katsellessani fariseukset näyttäytyivät mustavalkoisten silmälasien läpi ainoastaan pahantahtoisina ja nasaretilaista alusta alkaen vihanneina pahan kätyreinä. Tämä selittyy osin sillä, että Uuden testamentin kirjoittajien retoriikassa ei fariseuksia juurikaan yritetä ymmärtää. He ovat kuin entisvanhojen lännen elokuvien ajamattomin parroin, alati hikoilevat ja mustastetsoniset pahikset. Liiankin ilmiselviä pahiksia. Raamatun käsikirjoituksen koodi on selvä, jos fariseukset ovat mukana kertomuksessa, voit olla varma, että avarasydäminen ja retorisesti ylivertainen Jeesus päihittää heidät hetkessä.

Fariseukset näyttäytyvät pahantahtoisina ja pikkumaisina besserwissereinä. Kuka haluaisi olla yksi heistä, edes tulla verratuksi heihin tai puolustaa heidän toimintaansa? Jeesus-elokuvista minulle rakkaimmassa Pasolinin Matteuksen evankeliumissa lainoppineet ja fariseukset saavat erityisen kylmää kyytiä. Kommunistitaustaisen ohjaajan tulkinnasta paistaa läpi, että hän samaistaa kieltämättä yhteiskunnallisesti väkevässä tulkinnassa Jeesuksen vastustajat ihmisiin, joita voitaisiin kutsua, vaikka vanhalla poliittisella termillä riistäjiksi ja kapitalisteiksi. Valkokankaalle on loihdittu kopeiden, ylenkatseisten ja vain omasta hyvästään kiinnostuneiden  miesten joukko.

Vaikka fariseusten puolustusasianajajan rooli ei ole kiitollinen, haluan yrittää ymmärtää, koska minulla on oma lehmä ojassa. Mitä enemmän ikäännyn, sitä enemmän löydän itsestäni fariseuksen piirteitä. Huomaan, että uuteen totuttautuminen käy vuosi vuodelta vaikeammaksi, eristäydyn helpommin saman henkisten seuraan, nykyisissäkin ihmissuhteissa on tarpeeksi ylläpitämistä ja haasteita. Yhä useammin huomaan minussa viriävän toiveen, etteivät yhteiskunta ja kirkko muuttuisi niin nopeasti. En jaksaisi opetella uusia perusteluita ja tulkintoja siitä miten maailma makaa. Sen minkä teini-ikäisenä selitin vesitiiviisti Raamatun ja järkeilyn perusteella, huomaan olevan eletyn elämän perusteella moniselitteisempää. Ehkäpä kuluneet vuodet ovat kuluttaneet optimismiani.

Raja hyvän ja pahan välillä ei käy niinkään ihmisten ryhmien, eikä edes yksittäisten ihmisten välillä, vaan itsekunkin sydämessä. Olemme kaikki syntisiä, siis samassa sopassa. Synti on edelleen syntiä, toisin sanoen erkanemista Jumalasta ja hänen tahdostaan, mutta tehdyt ja toivottavasti tunnustetut virheet johtavat syntisten solidaarisuuteen eli myötätuntoon kärsivää lähimmästä kohtaan.

Puheet saisivat monta kertaa jäädä pienempään rooliin, suu voisi mennä suppuun. Tekoja tarvittaisi varmasti enemmän, mutta toistaiseksi paras löytämäni metodi on kuitenkin kuunteleminen ja hiljainen rukous. Fariseuksen kaltaisuus ei ole kristillisen kilvoittelu määränpää tai tavoiteasema, mutta rehellisyyden nimissä on otettava hattu pois päästä ja myönnettävä, että fariseuksen tila on usein lähtökohtani, halusin tai en.

Pyhä kolmiyhteinen Jumala,

Kiitän sinua, että olet osoitat tilani. Olen edessäsi sellainen kuin rosvot, huijarit ja muut paheksutut synnintekijät.

Annan minulle syntisten solidaarisuutta, myötätuntoa kanssaihmisille, romuta luokittelukoneeni, salli minun maistaa omaa lääkettäni tarvittaessa, jotta yleenkatseeni karsiutuisi pois.

Anna rohkeutta muutokseen ja tahtoa uudistaa ajatteluani vaikka se tarkoittaisi uimista vastavirtaan, mätiä tomaatteja ja vähemmän tykkäyksiä sosiaalisessa mediassa.

Aamen​

Jumala siunatkoon meitä aaseja!

IMG_3030.PNG

Iltahartaus, Yle Radio 1 (9/2014)

Minä olen aasi. Tai ainakin pyrin niiden kaltaiseksi. Tyhmäksi vikuroitsijaksi mustamaalattu ratsu esiintyy keskeisessä roolissa useamman kerran Ison kirjan lehdillä. Se on minusta Raamatun puhuttelevin eläin.

Tunnetuimassa aasikertomuksessa Jeesus ratsastaa Jerusalemiin vastoin kuninkaallisia odotuksia aasilla suuren suosion ja huomion saattelemana. Nasaretilaisen pääsiäisen kulkuvälineen valinta vertautuu lähinnä siihen, että presidentti saapuisi huippukokoukseen mustan limusiinin sijaan punaisella Ladalla. Tämä on siis yllättävä vaatimattomuuden ja nöyryyden osoitus mieheltä joka tietää olevansa Jumalan poika.

Pidän erityisesti Vanhan testamentin kertomuksesta profeetta Bileamin aasista. Mies kokee elämänsä yllätyksen, hänen ratsunsa alkaa puhua kun omistaja on matkalla tekemään typeryyksiä. Bileamin aasi on tavallaan kuin Keisarin uudet vaatteet – tarinan pieni poika, joka kertoo totuuden, vahvempien, vanhempien ja muka viisaampien lumonnuttua tuijottamaan ja ylläpitämään valhetta rehellisyyden sijaan. Toinen tarina opetus voisi olla, että ihminen, jolla on läheinen yhteys Jumalan kanssa, tekee myös virheitä. Motiivina harhapolulle on, se että palvelija korottaa itsensä. Oletus on, että Jumala palvelisi häntä eikä hän Jumalaa.

Elokuvahistorian suurimpia aaseja on Robert Bressonin Balthazar. Vaikka ajatus saattaa tuntua filmiä näkemättä oudolta, aasin elämänkaari vertautuu hienovaraisesti Jeesuksen vaiheisiin, eläin näyttäytyy eräänlaisena kärsivänä palvelijana. Monella tasolla puhutteleva elokuva muistuttaa muun muassa luomakunnan kärsimyksestä. Se mikä Jeesus-elokuvissa on usein ilmiselvää hahmottuu Bressonin käsikirjoituksessa ja ohjaustyössä uusia oivalluksia rakentavalla tavalla, vaikka tässäkin filmissä sekä kauneus, että kauheus ovat katsojan silmissä, korvissa ja mielessä. Näkökulma on epätavallinen ja juuri siksi puhutteleva.

Myönnän ajatelleeni, että aasi olisi lähinnä sekundaluokan hevonen. Sen älynlahjat ja fyysiset ominaisuudet eivät yksinkertaisesti riitä. Kuitenkin jos tätä idiootin synonyymiksi asetettua eläintä tarkastelee rakastavin silmin on, voi huomata monia hyviä puoliakin , Sillä on vahva selkä, jolla se usein kantaa toisten taakkoja tai ratsastajaa. Merkillepantava aasin ominaisuus ovat sen suuret korvat. Se lienee hyvä kuuntelija. Lieneekö sattumaa, että aasin selässä kulkee tumma viiva, josta hartioiden kohdalla lähtee tumma poikkiraita, jota kutsutaan aasinristiksi.

Bressonin Balthazar taas virittää ajattelemaan kärsimyksen sokeaa sattumanvaraisuutta, ihmisen vastuuta koko luomakunnan viljelijänä ja varjelijana. Tekomme eivät ole seurauksettomia, vaikka niiden jälkiaalto saattaakin usein hukkua maailman merten suuruuteen.

Bileamin ratsu muistuttaa, että jos viisaat ihmiset vaikenevat on aasien puhuttava, vaikka se onkin epätavallista. Kristityn kutsumus on tunnistaa ja tunnustaa ja parhaan Luojan suoman kykynsä mukaan epäoikeudenmukaisuutta. Ensimmäinen askel on vaikenemisen lopettaminen. Kristitty on myös kutsuttu aasiksi tai hiukan hienovaraisemmin sanottuna palvelijaksi, kantamaan toisten kuormia ja kuuntelemaan toisten murheita. Jos tämä ajatus tuntuu kuormittavalta, niin on hyvä muistaa, että emme ole yksin. Jeesus oli palvelijoiden palvelija, joka kulki risti selässään koko matkan puolestamme. Vaikka meillä on ristimme, sitä kannetaan myös rinnallamme.

Jumala siunatkoon meitä aaseja!