Antti Tuisku, anna meille anteeksi, sillä me emme tiedä, mitä me teemme

Konserttiyleisö kädet ylhäällä

Minulta on jo kysytty useamman kerran, että mitä ajattelen Antti Tuiskun uudesta kristillisellä sanastolla iloittelevasta levystä. Onko se mahdollisesti jumalanpilkkaa vai nerokasta vääristyneen kristillisyyden kritiikkiä, jonka takana on vilpitön etsijä.

Pienimuotoisessa kohuntyngässä ei ole paljon uutta. Vertailukohdiksi voisi asettaa vaikkapa Juice Leskisen tuotannon kirkkokriittiset tekstit, Ville Rannan piirrokset tai vaikkapa taannoisen Ecce Homo -valokuvanäyttelyn. 

Nämä kaikki on suvaitsevaisten kirkon kaanonissa aateloitu totuuden vuoksi kärsivien taiteilijoiden merkkiteoksiksi. Näitä käsiteltäessä kirkkokansa jakautuu kahtia kuin Punainen meri Mooseksen sauvan kohotessa tai kirkolliskokouksen äänestäessä samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä. 

Kassakoneen on tarkoitus kärhämän taustalla huutaa sumutorven taajuudella hallelujaa.

Antti Tuiskun levyn suhteen olet helposti joko puolesta tai vastaan, sekä että kantaa on vaikea selittää. Se on selvä, että mielipiteestä riippuen tarjolla on ollut teologisia irtopisteitä tai somepaheksuntaa. Olet joko susi tai lammas. 

Niin kuin monessa muussa aiemmassa kohussa, tässäkin on kysessä suhtautumisestamme taiteeseen. Taiteen tulkinnan ei tarvitse fundamentaliseen tapaan olla sanatarkkaa, sananvapaus on sitä paitsi jossain määrin rikkomaton. On kai oikeus olla pahoillaan siitä, että Herran huoneessa bingon huutaminen ei välttämättä ole kovin nerokasta tai että Madafakin aamen tarkoittaa oikeasti insestiaamenta? Kuminauhan tapaan sietämiselläkin on rajansa, venyttyään liikaa sekin katkeaa, varsinkin, kun on puhe niinkin herkästä asiasta kuin henkilökohtainen vakaumus.

Sitten on tietysti etsijä-argumentti. Eli voiko samalla nähdä Antissa vilpittömän etsijän. Sekin on epäreilu, yläpuolelta katsomista, sillä kukapa meistä ei olisi niin kutsuttu etsijä. Väsynyttä argumentointia siis.

Jos asiat etenevät vähääkään normaaliin tapaan, on Antti Tuisku kohta Kirkkopäivien tähtiesiintyjä arkkipiispan kera, Kirkko ja kaupungin kansikuvapoika ja haluttu suomalaisen uskonnollisuuden kommenttaattori mediassa. 

Jos Antti ei pidä varaansa, hänet palkitaan myös Kirkollisella kulttuuripalkinnolla, tai jollain muulla musiikillisen uskottavuuden kastroivalla huomionosoituksella. Todennäköistä lie sekin, että Tuiskun sanoituksista tehdään nippu graduja systemaattisen teologian laitokselle. 

Oi idolimme Antti Tapani, he eivät tiedä mitä he tekevät, annathan meille anteeksi?

Yliymmärtävä kirkko onkin lopulta kuoliaaksi halaaja, artistin uskottavuuden syväjäädyttäjä. Tätä en toivo valovoimaiselle esiintyjälle. Jos vähän pöljän hurskaasti – mutta tosissaan – sanon, sitä vain toivon, että kirkon ovet ja ehtoollispöytä ovat aina avoinna ja toivottavat miehen hänen halutessaan tervetulleeksi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s